Välillä yksinäisyys itkettää

Positiivinen, reipas, sosiaalinen ja (vähän ehkä jopa liiankin?) puhelias. Ne on adjektiiveja, jotka varmaan lähes jokainen mut tunteva ihminen liittää muhun – ne on iso osa mun identiteettiä, sitä kuka mä olen. Mä oon se tyyppi, joka on luotu ihmisten seuraan ja tuun toimeen kaikkien kanssa, viihtyen hyvin todella monenlaisessa seurassa.

Tällä hetkellä asun viiden vuoden sisään kolmannessa kaupungissa. Oon siis kahdesti jo jättänyt mun kaverit kauas, satojen kilometrien päähän ja lähtenyt yksin kohti tuntematonta. Onneksi mulla on aina ollut aika helppoa löytää kavereita enkä oo koskaan jäänyt vellomaan yksinäisyyden tunteeseen. Mutta silti, siitä huolimatta ettei mulla ole kavereista pulaa mä silti välillä tunnen olevan tosi yksin.

Se selittämätön tunne tulee aina ajoittain ja onnistuu lamaannuttamaan mut aina hetkeksi.

Ehkä yksinäisyys ei oo paras sana kuvaamaan sitä mun tunnetta sillä se ei riipu mitenkään siitä oonko seurassa vai en – saatan nimittäin kavereidenkin keskellä tuntea olevani aivan yksin. Lapsena kaikki oli niin helppoa kun ikätovereiden elämä muodostui aikalailla samoista asioita, mutta nyt musta tuntuu välillä ettei kukaan ymmärrä mua.

Onko kellään teistä koskaan samoja tuntemuksia? Mullahan on elämässä kaikki tosi kivasti ja fiilistelen sitä, että mulla on mahdollista tehdä mulle tärkeitä ja mielekkäitä asioita. Mä oon aina ollut aika omalaiseni ja monesti mun vapaa-ajan viettotavat poikkeaa muiden jutuista paljonkin – en tiedä eristänkö itseni tiedostamattani tarkoituksellisesti muista, mutta toisaalta.. miksi tekisin jotain itselleni vähemmän mieluisampaa siksi että tekisin sen toisten kanssa?

Usein mä myös viihdyn hyvin paljon yksin, mutta Yhteenkuuluvuuden tunne ja se, että kokee itsensä hyödylliseksi ja tarpeelliseksi taitaa olla ihmisluonnolle perustarpeita. Ehkä se on niiden vähäisyys, mikä aina ajoittain saa kyyneleet virtaamaan vuolaasti.

Positiivinen, reipas, sosiaalinen ja puhelias – sitä kaikkea mä oon. Ja niiden lisäksi välillä ihan pirun yksin.

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Aino

16 vastausta artikkeliin “Välillä yksinäisyys itkettää”

  1. Kyllä taas kolahti… En tunne sua tietenkään, mutta kyllä vaan niin monesti voin nyökkäillä samaistuen sun ajatuksiin..

    Mulla on ihan samanlaisia tuntemuksia ja kokemuksia tästä tietynlaisesta yksinäisyydestä. Olen jo lapsena, melko pienenä siis kokenut olevani erilainen ja niin sanotusti eri aaltopituudella kuin muut lähellä, samanikäiset tai kaverit ylipäätään. Olen usein ajatusteni, toiveitteni, tarpeitteni arvojeni tai valintojeni suhteen kokenut olevani se outo lintu. Vaikken ole ollut yksin, eräänlaista yksinäisyyttä olen kokenut niin lapsena, nuorena kuin nykyään nuorena aikuisena.

    Ennen yritin olla ”kuin muut” ja osallistua juttuihin ja olla joidenkin ihmisten seurassa vain kohteliaisuudesta tai koska nyt vaan ”kuuluu. Nykyään kuuntelen, miltä musta oikeasti tuntuu ja jätän sitten vaikka jotkut kekkerit tms. väliin potematta huonoa omaatuntoa. En yritä olla muuta kuin olen vaan nautin niistä omista, itselle tärkeistä asioista välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.

    Asian kääntöpuoli vain on se, että kaipaa välillä niin kovasti ihmistä, jonka kanssa jakaisi niitä omia innostuksia, fiiliksiä ja kokisi juttuja. On se kuitenkin eri asia hihhuloida itsekseen kuin jakaa ja elää tärkeitä asioita toisen hihhulin kanssa.

    Tarkoitan sellaista tyyppiä, joka innostuu samoista asioista ja tykkää tehdä samoja juttuja kuin itse. Voisi jakaa sitä elämän ilosanomaa jonkun kanssa! Ihan niitä arkisia rakkaita asioita kuten treenejä, ruokakuvioita, fiilistellä auringonlaskua, mennä uusiin paikkoihin, henkistä hyvinvointia ja itsensä kehittämistä ym…

    Muutamat blogit, sun Aino yks ehdoton suosikki, niistä onkin mulle tosi tärkeitä, koska voin inspiroitua, fiilistellä ja oppia itselleni tärkeästä kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista.

    Jotenkin huojentavaa oli lukea tästä yksinäisyydestä.. Ei me ehkä ollakaan ihan yksin näitten tuntemusten kanssa.. Mikäli tulisi tilaisuus mennä kahville, tuskin tulisi hiljaista. Sen verran pitkään olen sun blogia seurannut, että jonkinlainen hengenheimolainen siellä varmasti kirjoittelee.. 😄

    Kiitos Aino ❤

    • Voin täysin samastua ja puit minunkin ajatukset sanoiksi! Olisin voinut itsekin kirjoittaa kyseisen kommentin. Itse kaipaan kovasti ystävää, joka jakaisi saman ajatusmaailman ja kiinnostuksen kohteet kanssani sekä jota voisi nähdä usein. On minulla kyllä muutamia ystäviä, ne vain asuvat kauempana ja nään heitä siitä johtuen harvemmin. Olen naimisissa ja mieheni on aivan ihana ja tukee minua kaikessa, mutta hänkin reissaa paljon töidensä takia, joten vietän todella paljon aikaa itsekseni. Viihdyn hyvin yksin ja kaipaankin myös aikaa olla vain itsekseni, mutta välillä sitä vain kaipaa tyttökaveria. Ystävää, jonka kanssa voisi viettää aikaa ja jutella kaikesta mahdollisesta ja joka myös jakaisi saman ajatusmaailman. Nimenomaan sellaista syvällistä ystävyyttä kaipaan elämääni, kun välillä tuntuu että on täysin yksin omien ajatusten kanssa. Vaikka naimisissa olen niin sitä kaipaa myös toisenlaista peiliä näkökulmiinsa kuin miehen 😉

      Ihanaa viikonloppua teille Elina ja Aino! <3

    • Kiitos Lauru! Samassa veneessä ollaan…

      Hienoa, että sulla mies kuitenkin tukena. Mulla ei puolisoa kiinnosta nää jutut ja se kieltämättä harmittaa..

    • Elina, ehkä meiän pitäs tavata ja tehä jotai kivaa 😀 mä oon ihan samanlainen, tai ainakin sain semmosen kuvan. Mulla on ystäviä ja kavereita, mutta kukaan niistä ei oikeen ymmärrä mua. Oon erilainen kuin muut ja siks oon ajoittain ahdistunut ja masentunut. Tuntuu, etten kuulu tähän yhteiskuntaan. Mä tykkään jutella paljon kaikkee syvällisii juttui, miettii elämän tarkotust, mennä seikkaileen metsään ja kaikkialle, tuijottaa auringonlaskuu JA kuuta (<3) ku se ois hypnotisoivaa, treenaa ja paljon!! Tosi monet kaverit käy vaa baareis ja/tai on niiden puhelimil. Harva innostuu mun ehdotuksist tehä tai mennä johonki :/

  2. Kuulostaa todella tutulta. Muutin 5 kuukautta sitten uuteen kaupunkiin poikaystäväni perässä. Sen lisäksi, että en ymmärrä kieltä ja tunnen itseni yksinäiseksi, käyn töissä edellisessä kotikaupungissani, joka hankaloittaa sopeutumista uuteen paikkaan, kun vapaa-aikaa ei jää paljoksikaan. Useinhan sanotaan. että se on itsestä kiinni kuinka uuteen paikkaan sopeutuu, mutta kuten kirjoititkin, tunnen myös oloni yksinäiseksi ollessani muiden seurassa, jos en koe heitä saman tyyliseksi kuin itse olen tai muuten kiinnostaviksi ja sellaisiksi, joiden kanssa jaan jotain yhteistä. Samaistun siis todella tilanteeseesi. Voimia meille molemmille <3

  3. ”Positiivinen, reipas, sosiaalinen ja puhelias – sitä kaikkea mä oon. Ja niiden lisäksi välillä ihan pirun yksin.” Kylläpä viils syvältä. Tätä mä oon paljon pohtinu, asun ulkomailla, kavereita kyllä on ja tekemistäkin. Mutta se iskee vaan niin kovaa välillä: Miks mä oon niin yksinäinen. Kyllä se taitaa liittyä tähän ikään (30..) ja parisuhteen kaipuuseen. Siihen, ettei ne kaverit enää riitä. Että pitäs olla se joku syvempi yhteys, joku joka olis koko elämä ja jolle olis koko elämä. Joku joka pitäs huolta ku on kipee, joku jolle voi aina, aina soittaa.. Ei mulla oo koskaan ollu tällästä kaipuuta ja se iskee niin kovaa välillä, että ei tiiä miten päin olis, ku on vaan niin yksin tässä maailmassa. Eikä edes loppujen lopuks oo..

  4. Mä olen ite tosi hiljanen ja mun on aina ollut vaikee saada kavereita. En mä kauheesti sitä ajattele kun menee päivät paljolti töissä ja töiden jälkeen usein käyn salilla ja kaupassa poikaystävän kanssa. Mutta kyllä se joskus vihlasee raa’asti kun näen muita ihmisiä kavereidensa kanssa ja tajuan ettei mulla oo sellasia kavereita….

  5. Tuttu tunne. Olen itse muuttanut paljon töiden perässä ja tuntenut itseni välillä lohduttoman yksinäiseksi, vaikka minulla on läheisiä ja ystäviä, mutta kun he ovat olleet satojen kilometrien päässä niin yksinäiseksi itsensä tuntee.

    Muistan kuinka yhtenä kesänä iloitsin perjantaina viikonlopun alkamisesta töistä tullessani ja kotona ollessani tajusin ettei mulla ole mitään eikä ketään jonka kanssa viikonlopusta ilakoisin.

    Onneksi mulla on kissat, jotka ovat tuoneet paljon lohtua poikaystävän ja ystävien ollessa kaukana.

    Itsekin tutustun aika helposti uusiin ihmisiin, mutta kun en ole asunut kauaa työskentelypaikkakunnillani niin on tuntunut vaikealta alkaa tutustua uusin ihmisiin, kun kohta taas muuttaa.

    Yksinäisyys ystävien seurassa on myös tuttu tunne. Jos itsellä on ihan erilaiset haaveet ja tulevaisuuden suunnitelmat kuin itsellä, niin sitä tuntuu ettei kukaan ymmärrä ja että on ihan yksin. Onneksi tuollaisesta tunteesta on jo yli vuosi aikaa.

    https://tuhatlausetta.blogspot.fi/

  6. Samaistun todella vahvasti. Olen suuren osan elämästäni vaihdellut sijaintia 3kk-3v välein ja viimeisten 8 vuoden aikana asunut kolmessa maassa ja kahdeksassa kaupungissa. Useampaa kaupunkia jopa seilaten edes takaisin. Olen oikeastaan tottunut siihen, että kaverini saattavat asua toisessa maassa ja nähdään 2 kertaa vuodessa, jos sitäkään. Jotkut kaverisuhteet syntyvät siihen hetkeen ja siihen olinpaikkaan, ja kuihtuvat sitten kun taas olen lähtenyt. Olen muuten taas muuttamassa syksyllä uuteen kaupunkiin, tosin vain Suomen sisällä. Jotenkin niin hirmuisesti toivon että tuon uuden vaiheen ja maisteriopintojen myötä tutustuisin saman henkisiin ihmisiin.

    Luulin tosiaan vielä teininä, että on tosi helppo tutustua ihmisiin. Että olen tosi hyvä siinä! Muutin muualle lukioon ja sain hyvän kaveriporukan. Sitten kun muutin ulkomaille, vaihdoin maata ja kaupunkia, en enää tutustunutkaan keneenkään kunnolla. Tämä vaihe muutti varmaan aika paljon minussa ja yksi selkeimmistä peloistani on, että kukaan ei aidosti halua olla minun seurassani. Oon tosi hauska, menevä, puhelias, energinen ja reilu tyyppi. Silti pelkään, että uudet tutut on mun seurassa vain säälistä tai pakon vuoksi.

    Haluan myös semmoisia tosi hyviä ystäviä ja laiskistun hyvänpäivän tuttujen kanssa. Hyviä ystäviä on onneksi lähellä nyt muutama. Näihin voi turvautua, luottaa ja nämä täyttävät ison ja pitkään olleen tyhjiön elämässäni. Ehkä myös se syksy tuo elämääni uusia ihmisiä! Olen päättänyt skarpata, olla itsevarma ja yrittää uskaltaa tutustua ihmisiin 🙂

    Yksinäisyyden tunne ottaa välillä todella ison ja vahvan otteen minusta. Vaikka kotona on avopuoliso, saatan itkeä ahdistusta sohvan nurkassa, ilman että osaan edes kertoa miksi on niin tyhjä olo sisällä. Se tunne on tosi voimakas, jonkunlainen koko kehon valtaan ottava ahdistus vie täysin mukanaan. Muistan kun vielä asuin ulkomailla ja ajatuksena oli, että ”mun on pakko päästä pois”. Ei niinkään siitä paikasta, vaan siitä yksinäisyyden kuilusta, joka veti koko ajan syvemmälle ahdistukseen.

    Tulipas avautuminen 😀 tämä aihe on kuitenkin yks mun elämäni suurimpia vaikeita asioita ja kehittänyt ihan tiedostettuja pelkoja.

  7. Hep!
    Koen usein yksinäisyyden tunteita, sillä olen myös muuttanut parin vuoden sisään muutaman kerran ja jäänyt kaipaamaan vanhoja kavereita (joille muodostunut uusi kaveripiiri ym) saamatta tilalle hyviä kestäviä ystävyyssuhteita. Välillä vaikka poikaystävä olisi vieressä tunnen olevani yksin, koska koen tarvitsevani muitakin ihmisiä elämääni. Tulen helposti toimeen ihmisten kanssa enkä ole mitenkään sisäänpäin kääntynyt, mutta en vain ole löytänyt sellaisia kanssani saman arvomaailman ja kiinnostuksen kohteita jakavia tyyppejä. Siksi koenkin usein itse olevani jotenkin vääränlainen, että minua pitäisi kiinnosta toisenlaiset jutut (kuten terasseilla notkuminen tai juhliminen).
    Toisaalta tarvitsen hirveästi aikaa yksin. Rakastan ajoittaista yksin olemista, kuten omaa kokkausterapiaa, kirjojen lukemista, aikaisia aamuja ym. Sitten taas tunnen itseni ihan tyhmäksi, kun esim. nyt viikonloppuna poikaystäväni kavereineen on menossa mökkeilemään, mutta itse totesin että nyt ei huvita. Ei huvita joutua valvomaan ja olemaan puoliksi vieraassa porukassa koko viikonloppua. Joten päätin lähteä oman perheeni mökille, jonne myös hyvä ystäväni tulee käymään. Odotan jo rentouttavaa viikonloppua ”omassa seurassani”, mutta samalla on jopa vastenmielistä olla osallistumatta johonkin meininkiin ”kun kerrankin pyydetään”.

    Hyvin samaistun siis aiempienkin kommentoijien kanssa, mutta kiva (taino kiva ja kiva) kuulla että en ole ainut ihminen, joka kokee tällaisia tunteita ja valintoja 🙂

  8. Hyvä postaus ja voin niin samaistua tuohon. Termit sosiaalinen,puhelias ja reipas on just ne termit joilla monikin minuu kuvailee,mutta siltikään miulla ei hyviä ystäviä kuin kourallinen.Ehkä valtaväestö on vaan niin erilaisia kuin mie perusluonteeltaan että he kokevat miut jotenkin ärsyttävänä :D.Monesti tuntuu että muut ei oo oikein samalla aaltopituudella…se on niin ärsyttävä tunne jos on vaikka jossain tapahtumassa ihmisten kanssa joiden kanssa ei yhtään klikkaa ja tunnelma on sellainen vaivaantunut..

    Kiva kuulla etten ole ainoa sosiaalinen puhelias luonne joka tuntee monesti noin 🙂

  9. Tää teksti ja nää muiden kommentit!! Niin usein tuntuu et kukaan ei ymmärrä… Siks tuntuu jotenkin tosi hyvältä huomata et oikeesti, muillakin on samoja fiiliksiä. Muutkin tuntee olevansa yksin. En mä ehkä olekaan näiden asioiden kanssa yksin. Kiitos! ❤

  10. Itse en oikeastaan koskaan ole tuntenut kuuluvani mihinkään vaikka miten olen yrittänyt. Monet ”ystävät” on jääneet taa ja vaikka oon tutustunu uusiin ihmisiin niin ne tykkää miusta vaan iloisena ja reippaana nyt kun ollut vähän väsyneempi ajanjakso elämässä nii hemmetin moni on kaikonnu miun elämästä.
    Miesytävä onneks löytyy ja hän jaksaa tukea miuta mutta ystävien kaipuu on ihan tosi iso.
    Monet jääny matkalle myös ihan siitäkin syystä kun itse kyllästyin yksipuoleiseen yhteydenpitoon. Kun mie en oo ottanu yhteyttä nii ei oo muistakaan kuulunu.
    Hemmetin surullista mutta minkä näille voi.

  11. Ehkä tunnet ittes yksinäiseks koska et osaa olla ittes kanssa? Mä oon TOSI paljon kirjaimellisesti yksin, mut se ei haittaa mua ollenkaan. Enkä oo mielestäni introvertti tai ekstrovertti. Tykkään olla ihmisten kanssa, mutta tykkään olla myös yksin. Yksin ollessani maalaan, luen, katson jotain sarjaa, opiskelen, tanssin, joogaan, menen salille, menen shoppailemaan…mitä ikinä. En ole riippuvainen muista.

    Mulle on kans usein tullu kavereiden läsnäollessakin se olo, että oon yksin/yksinäinen. Sillon se johtu yleensä siitä, että kukaan ei huomioinu mua. Olin epävarma, ja siks tunsin itseni yksinäiseks niin ihmisten seurassa kuin yksinkin.

    • Mä oon tosi paljon mielelläni yksin ja esimerkiksi kaks viimestä viikonloppua oon painellut yksikseni maalle metsän (ja eläimien) keskelle. En koe, että kyse ois siitä etten osaisi olla yksin sillä teen sitä paljon ihan tietoisestikkin ja nautin siitä – ja mun ”omat” aktiiviteetit on tosi paljon samanlaisia kuin sulla 😉

      Ihminen on kuitenkin laumaeläin ja helposti sitä kokee itsensä ”ulkopuoliseksi” ilman laumaa. Vaikka siis oiskin kavereita, mutta kaikilla meillä kun on omat juttunsa ja oikeastaan kaikilla mun kavereilla keiden kans on päivittäin on joku oma tiivis juttu – oli se sitten poikakaveri, lapsi (tai molemmat), kämmpis ja niin edelleen. Yksin olemisen tunne myös varmasti riippuu seurastakin ja oikeastaan nyt kun luin sun kommentin niin tajusin, että koen monesti olevani yksin juuri sellasten ihmisten seurassa jotka ei kykene olemaan läsnä tilanteessa 🙂 Harmittaa, että se sellainen taito on kadonnut niin monelta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 34
Tykkää jutusta