Tunnustuksia & paljastuksia

Tunnustuksia & paljastuksia
Täysin rehellisesti sanottuna kello on 6:52 ja mä  poljen parhaillaan mun kuntosalin kuntopyörää, jonka TV-ruudussa pyörii aamun ensimmäiset uutiset. Itseasiassa mun aamut on ollu jo pitkään tälläisiä, itseni sivistämistä ainoan hikiliikunnan tahtiin joka ei onnistu rampauttamaan mua täysin loppupäiväksi ja voi että mä oon kiitollinen, että sellainen löytyy! Enää mua ei naurata ajatus kuntosalilla pyörän polkemisesta ja naistenlehtien lukemisesta, vaan oon aidosti iloinen jokaisesta hikipisarasta jonka saan vuodatetuksi.

Viimeset yheksän kuukautta oon ollut vahva ja rohkea enkä oo, lukuunottamatta paria pelonsekaisella hetkellä kirjoittamaani vuodatusta, hirveästi valittanut jalastani. Siitä, joka murtui marraskuussa ja on sitä edelleen. Harva edes tietää sen edes olevan rikki tai kuinka paljon muhun sen takia sattuu ja kuinka monta kertaa oon sen kivun takia jäänyt makaamaan kotiin sohvalle sen sijaan, että olisin lähtenyt ulos nauttimaan elämästä. Tai edes hakemaan lähikaupasta ruokaa jääkaapin täytteeksi.

Tunnustuksia & paljastuksia
Kipu ja osittainen liikuntarajotteisuus on varjostanu mun elämää nyt jo ihan liian kauan. Aivan kuten itkeskelinkin mun lääkärille on mun elämänlaatu kärsiny hurjasti ja mikä kamalinta, ontuminen ja kömpelyys on laskenu mun itsetuntoa roimasti. Toisaalta oon oppinut etten oo se supernainen joka luulin olevani, vaan  ihan tavallinen tyyppi, jolla kävi älyttömän surkea tuuri. Sen seurauksena oon onnistunut löytämään oman inhimillisen puolen itseäni kohtaan. En enää vaadi ja piiskaa armottomasti, vaan oon pitänyt itsestäni huolta. Niin, että pärjäisin arjessa läpi niistä jutuista jotka on mulle tärkeitä. Musta on tullu myös ymmärtäväisempi kroppani suhteen sekä kiitollinen niistä jutuista, joihin sen resurssit nyt riittää, vaikka aina aamulenkillä ihmisten juostessa ohi mun sydäntä riipasee koska mäkin haluisin juosta. Mut en vaan pysty.

Yhdeksän kuukautta on pitkä aika ja kivun, pelon, epätoivon, tuskan ja toivottomuuden kanssa elettynä se kieltämättä tuntuu ikuisuudelta. Kiitollisuus siitä, kuinka hyvin asiat loppupeleissä on ja kaikki arjen onnenpilkahduksetkaan ei onnistu pelastamaan tilannetta täysin, vaikka ne onkin tehnyt tästä kaikesta paljon siedettävämpää. Kyllä mä oon viimeisen yhdeksän kuukauden aikana ollut onnellinen, mutta rehellisesti sanottuna en niin onnellinen kun olisin voinut olla. Ikäänkuin musta puuttuis palanen. Oon joutunut ihan liikaa sanomaan ”en voi” tai ”en pysty” eikä se tunnu mulle luonnolliselta tai hyvältä, varsinkin kun mä oikeesti haluaisin voida ja pystyä.

Tunnustuksia & paljastuksia
Loppukesästä jatkuvan ontumisen seurauksena alkoi kipuilu tuntumaan myös polvissa ja lonkissa. Silloin mä tajusin, että mun aika alkaa olla lopussa. Keväällä lääkärin antama tuomio leikkauksesta ”joko nyt tai myöhemmin” alkoi tuntua päivä päivältä enemmän todelta ja tiesin, että nyt on se myöhemmin. Kuluneet kuukaudet oon odotellut ihmeparantumista, mutta realistina tiedän ettei sellaista oo tapahtumassa. Ja sitä odotellessa voisin vaan rikkoa itseni entistä pahemmin, joten on parasta antaa periksi vielä hyvän sään aikana.

Kaikesta dramaattisuudesta huolimatta odotan tulevaa lempein mielin ja aion nauttia tästä jäljellä olevasta ajasta täysin. Viettää päivän Tallinnassa, tanssia ystävän häitä, voittaa Jokereiden fanimatkan, matkustaa Budapestiin, juhlia elämää ja ystäviä sekä tarttua jokaiseen tilaisuuteen, joka saa perhoset kutkuttelemaan mun vatsanpohjassa. Jokaisen syksyn kohokohdan, I Love Me -messujen (jossa mulla mm. on oma herkullinen ohjelmanumero ja kirppispöytä!), jälkeen mä oon valmis jättämään hetken hyvästit normaalille arjelleni ja keskittyä parantamaan itseni kuntoon. Ehjäksi, kivuttomaksi ja onnelliseksi – naiseksi, joka pystyy ja voi.

Tunnustuksia & paljastuksia
Enää en jaksa salailla mun kipuja tai pelätä sitä, mitä tästä kaikesta seuraa. Monen kuukauden sairasloma ja sängyn pohjalla makoilu tulee olemaan aivan uudenlainen kokemus, mutta asiat vois olla paljon pahemminkin. Ja rehellisesti sanottuna mä uskon, että tää kaikki tulee vahvistaan mua entisestään – omien pelkojen voittaminen ja niistä voittajana selviytyminen.

Yhden asian kun oon onnistunut itselleni vuosien aikana todistamaan ja se on se, että mä pystyn mihin mä haluan. Ja se jos mikä saa pelon tulevaisuudesta katoamaan sillä faktahan on, ettei me voida sitä hallita vaikka suunniteltaiski asiat viimeisen päälle valmiiksi. En mä ainakaan ois vuos sitten halunnut uskoa mitä mulla nyt on edessä, mut kohtalo päätti toisin.

<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Blogilistalla / Instagramissa

Kuvat: Ella Elers

Aino

10 vastausta artikkeliin “Tunnustuksia & paljastuksia”

  1. Mä olen elänyt reilut kolme vuotta samanlaista elämää,eikä loppua näy. Kyllähän se koettelee. Se, että suorituskyky on vain murto-osa entisestä, ja monet kivat jutut jäävät väliin. Mutta ei auta, elämää on silti jatkettava ja koitettava pysyä positiivisena. Tsemppiä leikkaukseen!

    • Niinhän se menee, mutta onneksi kaikkeen sopeutuu 🙂 Ja tärkeintä mun mielestä on just jatkaa elämää kaikesta huolimatta eikä antaa kivun tai pelon antaa määritellä tai rajoittaa liikaa.

  2. Voi Aino, pakko kommentoida ja kertoa oma tarina, koska saan sun jutuista (tästäkin!) niin paljon tsemppiä, ja koen että oon edes vertaistuen verran velkaa sulle siitä 😉

    Mulla tuskastelua jalkapohjan mystisen rasitusvamman kanssa nyt puolitoista vuotta, eikä lukuisista fyssarikerroista, levosta ja tukipohjallisista huolimatta näy loppua: ihan jo arkisista jutuista kuten pitkästä seisomisesta, sandaalien tai korkkarien käytöstä ja puolta tuntia pidemmistä kävelyistä on tullut hankalia ja kivuliaita. Vaikeinta tässä on mullaki ollu sopeutua siihen, että se joka paikassa vouhottaminen ja aktiivinen arki nyt vaan ei entisellä kaavalla enää onnistu. Ja suurena ryhmäliikunnan ja tanssin rakastaja on liikuntakalenteri mennyt uusiksi. Aluksi rajoitin menojani kovasti ja myös masennuin sängynpohjalle kun muut lähti kaupunkilomalle tai klubille tanssimaan, mutta nyt vuoden sisällä oon vaan opetellu hyväksymään tän kivun osana elämää. Onneksi on jooga ja kuntosali ja pyöräily! Ja juuri varasin myös reppureissun, jota oon jalasta masentuneena lykännyt aina vaan. Selvisin siitä nyt sit pystypäin tai en, en jaksa enää antaa yhden jalkapohjan määritellä mua ihmisenä 😀

    Hurjasti tsemppiä parantelemiseen, oon varma että sullekin avautuu tän kaiken myötä vaan entistä enemmän uusia ovia ja mahiksia, vaikka välillä ne tuntuiskin pienessä päässä sulkeutuvan. Toi sun positiivisuus on kyllä mieletön voimavara! Superkivaa syksyä!

    • Kiitos ihanasta kommentista Elina ja siitä, että jaoit sun tarinan! Ihana tietää, etten oo mun kipujen ja tuntemuksien kanssa yksin, sekä ennenkaikkea kuinka terveesti ja rohkeasti suhtaudut sun tilanteeseen. Oon tosi onnellinen sun puolesta, että varasti reissun – siitä tulee varmasti ikimuistoinen! Mäkin seikkailin Aasiassa kipeällä jalallani ja jotenkin unohdin kivun siellä täysin.. Trekkailin pitkin vuoria ja seikkailin vesiputouksille, ilman tietoakaan kivusta. Se oli aika ihanaa 🙂

      Onneksi tosiaan on jooga, kuntosali ja pyöräily – ne on mullekki ne jutut, joita pystyn kivuttomasti tekemään ja luo mulle sitä fiilistä, että pystyn ihan normaaleihin juttuihin kaikesta huolimatta 🙂 Tsemppiä sullekin jalan kanssa ja ihanaa syksyä, sekä mahtavaa reissua! <3

  3. Kyllä Aino, tulet entistä vahvemmaksi! Pelot ja oma epämukavuusalue on hyvä kohdata. Kuten on puhuttu, tällä oli tarkoitus ja varmasti kokemus avaa oven jollekin uudelle ja antoisalle.

    Tsemppiä ja voimia <3

  4. Puit taas kerran sanoiksi omat ajatukset!
    About neljä kuukautta sitten mun eturistiside leikattiin. Sitä ennen olin 3-4 vuotta elänyt jalan kanssa, joka oli puolikuntoinen.

    Edelleen mua sattuu päivittäin ja kaveritkin osaa jo varautua ”aateltiin lähteä vaeltamaan, pystytkö sä jo kulkemaan metsässä?”

    Eniten inhottaa myöntää ettei PYSTY tekemään kaikkea. Mutta niitä pieniäkin juttuja alkaa arvostamaan ihan eritavalla (käveleminen, juokseminen, loikkiminen), kun hetkeen ei vaan oo pystynyt.

    Tsemppiä leikkaukseen ja paranteluun, susta tulee entistä vahvempi!

    • Voi Tiia, kohtalotoveri! Sulla on onneks tosi ihania kavereita, kun huomioi noin ihanasti 🙂 Juoksuja ja loikkia mä kyllä kaipaan ihan älyttömästi ite, mutta mä oon jo päättänyt että ensi kesänä taas pystyn siihen.. Sanoi lääkärit mitä sanoi, mut se on vahva aikomus 😀

  5. Tsemppiä Aino! Jalka kyllä varmasti tulee kuntoon, ja parempi se varmaan on nyt sit leikata. Malttia vaan kehiin 🙂 ja onneks tosiaan voit pyöräillä! Ihan ammatillisessa mielessä kysyn et mikä sulla oikein murtui siitä nilkasta? Vai tuliko jokin nivelsidevammakin? En muista oletko täällä kertonut, eikä tietenkään tarvitse vastata jos et halua 🙂

    • Kiitos Sansu! Ja kyllä mulla on vahva fiilis, että hyvä tästä vielä tulee 🙂 Pääsin just nimittäin vielä superhyvän fysioterapeutin hoidettavaksikkin, joten luotto on vahva. Mulla siis murtui jalkapöytä kolmesta kohtaa eli muistaakseni metatarsaaliluut.. Sekä sisäsyrjän että ulkosyrjän luut onneksi jäi ehjäksi, joten ne pitää pakkaa kasassa. Aluksi epäiltiin myös nivelsidevammaakin, mutta ne vain revähti ja parantui tosi nopeasti kivuttomiksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta