Sinkkusyndrooma


Sain perjantaina aikaan vienoa hihitystä kertoessani tytöille luonnostelleeni tekstiä, jossa yhdistyy niin Hottikset kuin Maaret Kallion hieno kirjoitus Reippaan tytön syndroomasta. Aika hassu kombo, vai mitä? Voi olla, että nyt teitä muitakin siellä ruudun takana hihityttää ja mietitte, että mistä ihmeestä oon nyt saanut aikaiseksi kirjoittaa. Tosin otsikkokin taitaa antaa siihen jo vähän osviittaa 😛

Biohacker summit

Juttuhan pohjautuu ehkä yhteen maailman mutkikkaimpaan asiaan, ninittäin naisen mieleen. Ja vielä tarkemmin omaani, joka onnistuu aina yllättämään oikuillaan ja jonka kanssa oon viimeaikoina viettänyt paljonkin aikaa.

Niin, siis varsinkin kotiseuduilla jossa käydessä mun tulee juteltua paljon omista jutuista ja elämänvalinnoista ystävien kanssa pohdiskellessamme elämää sen ylä- ja alamäkineen. Mä koen, että tietyllä tapaa tällänen yksin eläminen on mulle (osittain tiedostamaton) valinta sillä mä vaistomaisesti pakenen jokaista mahdollisuutta, joka vois saada aikaan jotain pysyvää ja kestävävää. Sellasta, mitä mun elämässä ei oo aikoihin ollut.

Aino punaviinillä
Kun viikko sitten pullonpyörityksen lomassa mun viis vuotias veljentyttö kysyi ”Rakastanko ketään poikaa” hairahduin hetkeksi ajattelemaan, että apua – onko tilanne nyt oikeasti niin paha? Jouduin tietysti vastaamaan kieltävästi, vaikka luonnollisesti tottakai olis ollut kivempi vastata kyllä. Kyllä mäkin haluaisin jotakuta rakastaa, niinku silleen aikusten oikeesti.

Mä oonkin aina ollut vähän sellainen ”kaikki tai ei mitään” tyyppinen ihminen, ihan kaiken suhteen. Hirveen intohimonen, mut silti malttamaton. En jaksa hirveästi nähdä vaivaa deittailuun eikä oikeastaan sellaiset väkinäiset kahvitreffit mua hirveästi sytytäkkään ja yleensä vielä vähemmän sitä toista puolta. Mähän nyt nimittäin satun olemaan tällänen luonnonlapsi etten osaa hetkeäkään esittää hillittyä ja vieraskoreaa. Joku voiskin nyt ajatella että ”Ahhh- siinä se vika on!” mut ei se oo, kun tällänen mä vaan oon. Ja tälläsena mun on kelvattava 🙂

Torjuessani ajatukset parisuhteesta mulle usein nauretaan, että kyllä mun mieli vielä muuttuu. No ihan varmasti muuttuukin –  ihan jatkuvasti. Siitähän nää mun mielen oikut niin jänniä onkin. Toisella hetkellä saatan sanoa, etten kyllä lähtis ton kaa treffeille jos pyytäis ja seuraavaks mietin et miks se nyt ei pyydä. Kaippa tää on sitä ihmisen luonnollista tarvetta tulla hyväksytyksi, rakastetuksi. Silti sitä samalla pelkää tulevansa hyväksikäytetyksi, mikä on äärimmäisen surullista. Emmä usko että kukaan mua aiemmankaan on tarkotuksella satuttanu, mut nuorena sitä ei tajua kaikkea – oonhan mäkin ajattelemattani, omaa pelkuruuttani satuttanut toisia täysin tahattomasti.

Ehkäpä tää kaikki mun vastahakoisuus pohjutuukin ainakin jossain määrin pelkoon. Pelkoon siitä että mua sattuu, ehkä enemmän et mä satutan ja toisaalta myös pelkoa tuntemattomasta. Oon tottunut niin hyvin olemaan yksin ja elämään itsenäistä elämää, että ajatus sen jakamisesta toisen kans hirvittää. Samaa pelkoa mä huomaan myös Hottiksia katsoessani, sillä ne tyypit siinä tekee sitä samaa mitä mäkin teen jatkuvasti – etsin virheitä täydellisistä ihmisistä, ettei mun vaan vahingossakaan tarvis päästää niitä mun lähelle.

Kirjan kuvaukset, kuva Hanna Pusa
Kuva: Hanna Pusa

Silti mä tiedän kaiken sen pelon väistyvän, kunhan oon itse valmis ja sitten kun se oikee tyyppi sattuu tulemaan kohdalle. En mä ajattele, että toisen kanssa elämän jakaminen tarkottais omasta luopumasta, vaan mä ainakin ajattelen toisen puoliskon tuovan elämään enemmän iloa. Sen tyypin vaan pitää olla meille jokaiselle omanlaisensa, jotta tasapaino säilyy 🙂 Mä oon valmis oottamaan, että löydän kerralla kunnollisen tyypin. Ja oon varma, että sen sattuessa kohdalle unohdan kaikki hassut vaatimukseni Sen Täydellisen suhteen tajutessani niiden odotusten ylittävän mun asettaman riman moninkertaisesti, tavoilla joita en osannut ajatellakkaan.

Mä uskonkin kaikenlaisten liiallisten vaatimusten olevan juttuja, jotka pahimmillaan saattaa viedä multa mahollisuuden saada uskomattoman hienoja ihmisiä elämääni. Me ollaan kaikki niin erilaisia ja voidaan eri tavoin täydentää toisiamme sekä antaa toisillemme jotain ainutlaatuista, minkä vuoksi haluankin suhtautua kaikkiin avoimesti. En usko, että ulkonäöllä tai koulutuksella on mitään tekemistä asian kanssa, kun kaks tyyppiä kohtaa toisensa sillä parhaalla mahdollisella tasolla. Enhän mä valitse mun ystäviänikään sen perusteella, että miltä ne näyttää.

Kukkuluuruu
Kuluneen vuoden aikana oon kuitenki oppinut rakastamaan itteäni, enkä halua koskaan luopua siitä. Pärjään loistavasti omillani aivan niinku oon aina pärjännytkin ollen just se tomera tyttö, joka on hoitanut kaiken aina itse. Mitä nyt välillä on joutunut pyytämään isiltä apua. Mut kyllähän se on silti myönnettävä, että ehkä mä myös sen sen vuoksi ollut vaatimatta sitä lämpöä ja läheisyyttä, jota oisin aina ajoittain kaivannut – siks, koska kyllähän mä nyt pärjään ilmankin – ihan itsekseni, niinku aina ennenki.

Kiltin tytön syndrooma on monelle tuttu, mutta reippaan tytön tarina tuntemattomampi. Tuntemattomampi siksi, koska reippaiden tiedetään pärjäävän ihan itsekseenkin. Ehkä pärjäävätkin, mutta jäävät samalla suuresti näkymättömiksi. Reippauden kerrosten alla sykkii usein myös kovasti yksinäinen sydän.

Mun omassa syndroomassani pelko kohtaakin vaatimattomuuden, ajatuksen siitä etten tarvi ja pahimmillaan sen, etten ansaitse. Jälkimmäisen oon onneksi onnistunut unohtamaan jo ajat sitten, sillä tiedän olevani kaiken rakkauden arvoinen.

Pelon väistyessä ja ajan ollessa oikea, haluan rohkeasti antaa itselleni vapauden olla haavoittuvainen. Kunhan uskallan. Just nyt musta tuntuu, että ihan vielä en oo valmis siihen, mutta mä en usko et mun vielä tarviikaan olla. Hyvää kannattaa aina odottaa ja ajattelin nauttia tästä matkasta avoimin mielin, aina valmiina seikkailuihin.

<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Blogilistalla / Instagramissa

Aino

10 vastausta artikkeliin “Sinkkusyndrooma”

  1. Olipa kerrassaan loistava postaus! 🙂 Luin tekstiä kovasti nyökytellen ja samalla hymyillen – hymyillen siksi, että tunnistin tästä tekstistä niin selvästi itseni! Tuo reippaan (ja kiltin tytön) syndrooma… Hyvä vai huono juttu? Tiedän itsekin, että pärjään mainiosti itsekseni, mutta kuten sanoit, olisihan se ihanaa kun olisi Se Joku (toisinaan seuraan kadehtien ystävieni onnea)

    Pitääpä itsekin lukea tuo Kallion teksti, vaikuttaa mielenkiintoiselta! 🙂

    • Kiitos Anniina! Ja joo, mä tiedän – tuon saman ajatuksen kanssa mä pohdin. Kaikessa on aina tosiaan puolensa, mut parastahan se on jos vaan kasvais niin että sais kaikesta parhaat puolet 🙂 Toivon, ettei se oo mahdoton ajatus.

  2. Hyvä kirjoitus, ihana Aino!

    Sait kyllä loistavasti kiteytettyä sanoiksi munkin päässä liikkuvat ajatukset

  3. Upea teksti, Aino! 🙂 Mä jaksan uskoa siihen, että kun kohdalle osuu oikea ihminen, sillon millään ”vaatimuksilla” ei yhtäkkiä oo väliä, ja ehkä todella ne vaatimukset suojaa sua, kunnes oot ”valmis” antamaan ittesi jollekin muulle kuin itellesi. Mä oon varma, että jossain sua odottaa joku superhyvä tyyppi 😉

    • Kiitti Petra <3 Mä uskon siihen ihan samaan! Tai itseasiassa noihin molempiin, hehhe 😀 Kaikki tapahtuu sit ku on tapahtuakseen, niin ainakin tähän asti se on menny 🙂

  4. Täällä nyökyteltiin myös kovaa, tutun kuuloisia ajatuksia. Oikein hyvä postaus 🙂

    Ihanaa tiistaita !

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta