Näin selvisin ilman leikkausta

Viittaan mun teksteissä usein mun jalkaongelmiin, joista kärsin lähes vuoden ajan onnettomien sattumien seurauksena. Ja koska siellä ruudun toisella puolella on paljon uusia lukijoita, joten se ei varmaan avaudu aina teille täysin enkä muutenkaan oo koskaan kirjoittanut tätä mun jalan koko tarinaa auki minkä vuoksi päätin tehdä sen nyt – ihan myös siksikin, että haluaisin avata teidän silmiänne jos joskus ootte parhaillaan tai joudutte joskus tulevaisuudessa kohtaamaan samankaltaisen tilanteen.

Näin selvisin ilman leikkausta

Marraskuussa 2014 olin Tallinnan reissulla ja onnistuin kaatumaan portaissa niin, että mursin jalkapöytäni kolmesta kohtaa. Se oli ihan kamalaa. Olin just silloin kovassa uraputkessa ja olin saanu mun elämän aikalailla uomiinsa – olin muuttanut uuteen asuntoon ja työjutut alkoi rullaamaan nätisti. Ehkä vähän liiankin nätisti, sillä mulla oli jatkuvasti kiire ja olin kokoajan menossa paikasta toiseen. Niihin aikoihin myös treenasin tosi kovaa, ja oikeastaan rehellisesti sanottuna mä en keskittynyt tarpeeksi itseeni ja omaan hyvinvointiini vaan ennemminkin kaiken suorittamiseen.

Uskon, että tää jalkajuttu oli universumin tapa järjestää mulle omaa aikaa – ja voi pojat, sitä mä kyllä sain! Mun jalka kipsattiin ja sain kepit, enkä saanut varata kipeälle jalalle ollenkaan painoa. Ensimmäisiksi viikoiksi mun oli pakko matkustaa Ouluun mun vanhempien luoksi sillä asuin kerrostalossa, jossa ei ollut hissiä ja sänkykin oli parvella.

Yritin aluksi olla tosi urhea ja tehdä kaikkia juttuja ihan normaalisti, mutta aika nopeasti turruin omaan voimattomuuteen ja avuttomuuteen. Vaati aika paljon nöyrtymistä, että tajusin etten pärjää yksin ja osasin pyytä apua – onneksi mulla on ihania ystäviä, ja oon ikuisesti kiitollinen mm. Marissalle joka nouti mut satamasta ja piti huolta hädän hetkellä.

Kahden viikon jälkeen tapaturmasta mulle oltiin sovittu kontrollikäynti Ouluun, joka oli näin jälkeenpäin ajateltuna ihan farssi. Lääkäri ei suostunut kuvaamaan jalkaa, vaikka se luki lähetteessä, ja kaiken lisäksi mun kipsi määrättiin poistettavaksi ”koska ei sitä jalkaa kuitenkaan nyt leikattaisi”. Olin aika shokissa ja hämilläni, enkä meinannut uskoa korviani – lääkäriä puolestaan tuntui ärsyttävän mun epäuskoisuus hänen menetelmiinsä ja sain osakseni aika ala-arvoista kohtelua.

Niin kipsi poistettiin kahden viikon jälkeen ja lääkärin ohjeen mukaisesti rupesin käyttämään jalkaa ”kivun sallimissa rajoissa” ja niinpä palasin Helsinkiin elämään normaalia elämääni. Reilun viikon päästä jo kävelinkin ilman keppejä, mikä järkyttikin mun hoitavaa lääkäriäni Helsingissä. Se lääkärin ilme, kun saavuin vastaanotolle ilman kipsiä ja keppejä vajaa neljä viikkoa jalan murtumisen jälkeen, oli aika järkyttynyt ja taisin jo silloin tajuta ettei tässä enää hyvä heilu.

Näin selvisin ilman leikkausta

Sen jälkeen ravasin lääkärissä kahden viikon välein ja tilanne ei oikeastaan edennyt mihinkään. Jalka oli edelleen kipeä ja turvonnut, ja oikeastaan meni vaan pahempaan suuntaan. En voinut enää kävellä edes lyhyitä työmatkojakaan vaan jouduin kulkemaan julkisilla paikasta toiseen – koko tämän ajan kuitenkin kävin salilla treenaamassa sisukkaasti sen verran mitä pystyin.

Maaliskuun alussa mun hoitavalla lääkärillä loppui keinot kesken, kun tilanne tuntui menevän vain pahemmaksi ja mut määrättiin spesialistin pakeille. Mä itse olin jo aika tottunut jatkuvaan kipuun ja muistan vaan haaveilleeni tunteesta, että voisin joskus käyttää jalkaani kivuttomasti tai ilman ontumista. Tässä vaiheessa oli jo selvinnyt, että sekä mun ensimmäinen hoitava lääkäri että ortopedi Oulussa oli molemmat tehneet hoitovirheen mun jalan kanssa minkä vuoksi toipuminen oli pitkittynyt ja tilanne pahentunut entisestään.

Mun jalasta otettiin magneettikuvat ja oikeastaan jo ennen kuvien näkemistä spesialistin kanssa keskustellessa mun silmät täyttyi kyynelistä – mä arvasin, että se ois menoa nyt.

Lääkärin tuomio oli selkeä ja sain kaksi vaihtoehtoa: joko jalka leikattaisiin heti tai odotettaisiin, ja leikattaisiin myöhemmin. Leikkauksella jalasta saataisiin kivuton kävelyjalka, mutta koska jalkapöydästä jouduttaisiin luuduttamaan luita en pystyisi enää koskaan juoksemaan. Valitsin vaihtoehdoista jälkimmäisen koska leikkausta seuraisi kolmen kuukauden sairasloma ja olin juuri lähdössä Aasiaan kuukaudeksi eikä muutenkaan yrittäjänä  ollut varaa jäädä heti suoraan sairaslomalle vaan kaikki työhommat oli hoidettava ensin kuntoon.

Ja niin me sovittiin, että jalka leikattaisiin syksyllä reilun puolen vuoden päästä.

Kesä meni kivasti. Reissasin Aasiassa ja kotiin palattuani jatkoin treenaamista normaalisti, pyöräilin paljon ympäriinsä ja kävin jopa kävelylenkeillä. Jalka kyllä kesti sen päällä olemisen ja käyttämisen, mutta iltaisin kipu oli sietämätön ja jalka ihan turvoksissa. Elokuun alussa, kun olin kolme päivää Berliinissä mun ystävän kanssa, alkoi kipu heijastua tosi pahasti myös lonkkaan ja silloin alkoi olemaan vaikeaa päästä sängystä ylös.

Tajusin, etten voisi vaan odotella leikkausta ja antaa jalan mennä pahemmaksi. Soitin lääkärille itkien ja pyysin, että saisin lähetteen fysioterapiaan jotta jalka ei menis enää huonompaan kuntoon leikkausta odotellessa ja luojan kiitos mun pyyntöön vastattiin myöntyvästi. Etsiessäni itselleni sopivaa fysioterapeuttia mun kaveri vinkkas mulle Atte Kärnästä, jolta hän oli saanut suuresti apua omien jalkaongelmiensa kanssa. Ajan saaminen ei ollut helppoa, mutta kuin ihmeen kaupalla sain peruutusajan Aten vastaanotolle – ja se oli varmasti parasta, mitä mulle oli koko vuonna sattunut.

Ensimmäisellä kerralla katsottiin mun jalan kuntoa ja ne testit oli hirveää katseltavaa. Murtuneen jalan lisäksi tietysti myös terve jalka oli alkanut oireilemaan yli yhdeksän kuukauden ontumisesta.. Jalat ei ollut enää kantapäiden päällä vaan astuin niistä ”ohi” ja mulla teki pahaa katsoa kuvia niistä – mutta samalla hetkellä niitä läpi käydessämme mä tajusin olevani hyvissä käsissä.

Meidän tavoitteena oli kuntouttaa jalkaa niin hyvin kuin mahdollista, jotta toipuisin leikkauksesta parhaalla mahdollisella tavalla. Aloin tekemään yksinkertaisia jumppaliikkeitä FootBic-palloilla jalkapohjieni vahvistamiseksi – niitä oli hauskaa ja motivoivaa tehdä, sillä kehityksen huomasin tosi nopeasti. Annettiin jalalle myös kylmähoitoa, joka vähensi sen turvotusta ja kipuilua.

Näin selvisin ilman leikkausta

Kuukauden jumppailtuani lähdettiin tyttöjen kanssa lomailemaan Budapestiin viideksi päiväksi. Loma oli ihana! Aamulla herättiin, tehtiin aamupalaa ja lähdettiin päiväksi kaupungille – kierrettiin ympäriinsä, ihasteltiin maisemia ja turistinähtävyyksiä, syötiin hyvin ja nautiskeltiin olostamme, kunnes illalla palattiin takaisin asunnolle nukkumaan.

Loman jälkeen leikkaus alkoi uhkaavasti lähentymään ja aloin ottamaan siitä enemmän selvää. Tajusin, että leikkaus joka mulle oltiin tekemässä oli sama joka tehdään reumapotilaille kipujen poistamiseksi.. Kaksi viikkoa ennen leikkausta kävin hakemassa mun ystävältä Bemer-laitteen lainaan, jonka ajattelin auttavan mun kehoa valmistautumaan ja palautumaan leikkauksesta.

Onneksi tein sen – en laitteen, vaan mun fiksun ystävän takia.

Keskustellessa mun tulevasta leikkauksesta mun ystävän kanssa kyseenalaistin ensimmäistä kertaa tulevan kohtaloni – tuntuu, kuin olisin vain tyytynyt kohtalooni leikkauksen suhteen ja odotellut tuskaisesti tuomionpäivääni. Multa kysyttiin just oikeita kysymyksiä ja tajusin yhden asian: leikkauksen tarkoitus ei missään vaiheessa ollut tarkoitus korjata mun jalkaa, vaan tehdä siitä kivuton. Kivuton, mitä se oli ollut jo Budapestin lomasta alkaen! Yhtäkkiä muhun syttyi toivon kipinä – olisko mahdollista, ettei mun jalkaa tarviskaan leikata?

Tää mun ystävä opiskelee myös jäsenkorjausta ja on mm. hieroja, joten hänellä on tosi vahvasti hallussa ihmiskehon toiminta. Keskustellessamme tajusin, että jos mun jalkapöytää luudutettais se tulis vaikuttamaan mun koko kehon liikeratoihin ja hermo- sekä lihasketjuihin. Leikkauksella olis todennäköisesti todella radikaaleja seurauksia: todennäköisesti ajan kanssa sen seuraukset heijastuis mun lonkkaan, alaselkään ja jopa vois aiheuttaa kroonista päänsärkyä sillä ne ketjut jotka passivoituis jalkapöydästä päätyy otsalle.

Se keskustelu muutti mun elämän täysin. Kotimatkalla soitin äidille ja seuraavana päivänä vakuutusyhtiöön, ja molemmilta sain siunauksen leikkauksen skippaamiseen. Vakuutusyhtiö kertoi, että leikkaus on lääkärin mielestä paras hoito kyseiseen oireeseen mikä avasi vielä enemmän silmiäni – nimenomaan, lääkärit keskittyy enemmän oireiden hoitamiseen/poistamiseen entä kokonaiskuvaan.

Päivä päivältä ja keskutelu toisen perään varmistuin asiasta entistä enemmän, ja vihdoin rohkaistuin soittamaan lääkärilleni, joka yllättyi täysin – positiivisesti tietysti! Eikä mikään ihme. Enpä ollut itsekkään uskonut, että saisin jumppaamalla pelastettua itseni leikkauksella, mutta sen mä tein. Toinen, joka yllättyi positiivisesti, oli tietysti mun fysioterapeutti sillä eihän me kumpikaan oltu uskallettu edes unelmoida tälläisestä.

Mä olin niiiin onnellinen! Ja loistin seuraavat viikot kuin Naantalin aurinko. Nautin jokaisesta hetkestä, jokaisesta kohtaamisesta ja kaikesta mitä elämä vaan mun eteeni heitti. Mulla oli niin vapaa olo – olin päässy irti kohtalosta, joka ei ollut missään vaiheessa tuntunut omalta.

Lokakuun jälkeen jatkettiin jalan kuntoutusta vielä reilun kuukauden ajan, minkä jälkeen lopetettiin se sillä jalka alkoi olemaan niin hyvässä kunnossa 🙂 Olin niin iloinen! Olihan jalan kanssa edelleen ongelmia ja jatkoin itsenäisesti jumppaamista sekä kehonhallinnan opettelua ja sen tasapainon palauttamista sekä kymmenen kuukauden ontumisen aikaansaamien tuhojen korjaamista, mutta vitsit – mä olin just tehnyt jotain minkä en ollu ees tiennyt olevan mahdollista! 

Ja jo marraskuussa mä juoksin ensimmäisen juoksulenkkini, sen jälkeen kun mulle oltiin seitsämän kuukautta aiemmin sanottu etten pystyis enää koskaan juoksemaan. Ja nyt syyskuun alussa mä toteutin yhden unelmistani, jonka luulin joutuvani kuoppamaan ikuisiksi ajoiksi jalkaleikkauksen myötä, ja juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin.

Näin selvisin ilman leikkaustaKuvat: Katarina

Siinä missä jalan murtumahetkellä mä ajattelin sen olevan maailman pahin asia mä oon nyt kiitollinen tästä kaikesta, mitä oon joutunut käymään läpi. Tää kaikki on opettanut mulle paljon, mutta päällimmäisenä mun mielessä on armollisuus jonka oon oppinut itseäni ja mun kehoa kohtaan. Opin hidastamaan, arvostamaan elämää entisestään. Oon nykyään kiitollinen kaikesta, mihin mä ja mun kroppa pystytään, jokaisesta juoksuaskeleesta ja uudesta PR:stä jotka teen treeneistä – asioista, joita pidin aiemmin itsestäänselvänä.

Oon myös todistanut itselleni, että mitään ei kannata niellä pureksimatta. Ei kannata luovuttaa eikä ikinä kannata lakata yrittämästä – sillä ihmeitä tapahtuu aina, ja varsinkin silloin kun itse uskoo ja tekee kovasti töitä niiden eteen, ihan vaikka huomaamattakin.

Se mitä haluaisin sanoa teille on ehkä se, että kyseenalaistakaa ja uskokaa itseenne. Se leikkauspöytä ei oo aina oikea ratkaisu ja se jättää kehoon aina jäljet. Jos ajatus ei tunnu oikealta omaan tilanteeseen ja oireeseen nähden, kysykää toisen, kolmannen tai jopa neljännen lääkärin mielipide asiaan. Tutkikaa asioita ja keskustelkaa asioista eri ammattilaisten kanssa, ennenkuin mitään lopullista tapahtuu.

Meidän kroppa on ihmeellinen ja sillä on voimat parantaa itsensä, jos sille vaan antaa mahdollisuuden. Mä en missään nimessä oo sitä mieltä, että lääkäreiden työ ei ois arvokasta, mutta kuten mulle sanottiin – ne katsovat parhaan mahdollisen hoidon kyseiseen oireeseen, eivätkä välttämättä huomioi lainkaan kokonaiskuvaa. Toki on tilanteita jolloin leikkaus on välttämätön ja ainoa oikea hoito, mutta ne tapaukset on sitten aivan oma juttunsa.

Varsinkin jos nuorelle ihmiselle ollaan tekemässä jotain, mikä muuttaa koko kehon pysyvästi loppuelämän ajaksi, on tärkeä miettiä huolella onko se oikeasti ainut mahdollinen ratkaisu?

Mä toivon, että jaksoit lukea tän tekstin loppuun asti ja ennenkaikkea, että tää mun tarina inspiroi edes jollain tasolla 🙂 Mulle tulee aina hyvä mieli, kun saan jakaa tän jonkun kanssa – ja toivon, että se välittyi teillekkin. Kaikesta kurjasta seuraa aina jotain hyvää, uskokaa pois.

Ja jos teillä on jotain kysyttävää, niin kysykää! Yritin tiivistää tähän tekstiin vajaan vuoden taistelun mahdollisimman tiiviiksi paketiksi, joten olennaisia asioita jäi varmasti sanomatta, mutta toivon että ydinasiat ei kuitenkaan jäänyt kellekkään epäselväksi.

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Aino

12 vastausta artikkeliin “Näin selvisin ilman leikkausta”

  1. Mahtava tarina ja hienoa, että jalka tuli kuntoon 🙂 Mutta kyllä ne lääkäritkin kokonaiskuvaa ajattelevat, eivätkä pelkästään pyri poistamaan oiretta. Lääketiede ei kuitenkaan ole niin suoraviivaista, ja onneksi joskus jotkut vaivat hoituvat toisin kuin oli alunperin ajateltu, ja silloin pitää muuttaa suunnitelmaa, niin kuin sun kohdalla kävi 🙂

    • Niin – olishan se ideaalista jos se menis niin! Ja siis ainakin tässä mun tapauksessa kyse oli pelkästä oireen (=kivun) poistamisesta, ja valitettavasti oon kuullut paljon muitakin vastaavia tarinoita joissa ilman potilaan omaa ajattelua ja päättelykykyä tila ois saattanut mennä huonommaksi. Ja siis sanon vielä tähänkin, ettei mulla todellakaan oo mitään lääkäreitä vastaan ja oon tosi kiitollinen 2/3 mua hoitaneesta lääkäristä.. Mutta valitettavasti heidän osaaminen ja tietämys ei pystynyt auttamaan mua kuitenkaan kuntoon 🙂

  2. ”ne katsovat parhaan mahdollisen hoidon kyseiseen oireeseen, eivätkä välttämättä huomioi lainkaan kokonaiskuvaa.” Ne itseasiassa katsoo kokonaiskuvaa isommin kun sinä. On helppo huudella ilman vastuuta. Jokainen murtuna on uniikki, jokaista murtumaa arvoidaan sen perusteella millainen se on. Miten läheltä se menee hermoo, suonia Jne…mut näähän on sulle ihan selvää!

    Kysynkin otatko sinä vastuun, kun joku skippaa leikkauksen sinun rohkaisemana ja päätyykin loppu elämäkseen invalidiksi kun leikkaus olisikin pelastanut jalan vaikkakin raajaa syntyy vääriä linjauksia ja mahdollisesti faskia linjat häiriintyy??

    • Niin – siis sanoin, että välttämättä. Ja siis tottakai jokainen murtuma on uniikki ja mulla vielä tilanteeseen vaikutti kaikki hoitovirheet, jotka oli saanu tilanteen niin pahaksi mitä se oli – jokainen tapaus on siis omalla tavallaan yksilöllinen, eikä näitä voi mitenkään yleistää 🙂 Ja siis mun ei ollut todellakaan tarkoitus parjata lääkäreitä, ja siis mä oon sitä mieltä että 2/3 lääkäreistä jotka hoiti mua oli aivan huipputyyppejä ja hoitivat työnsä tosi mallikkaasti, mutta eivät vaan kumpikaan osanneet auttaa mua sillä tapaa mikä mua parhaiten auttoi.

      Itseasiassa nyt jälkeenpäin monien nuorien lääkärien kanssa jutelleena on hekin ihmetelleet mun tapausta ja hoitoa, joka mulle määrättiin – eli se on herättänyt ainakin mussa luottoa ja uskoa siihen, että nuoremmille sukupolville asioita on opetettu vähän eri tavalla 🙂

      Enhän mä itsekkään skipannut leikkausta ilman lääkärin hyväksyntää? Mun tilanteessa leikkauksen ainoa ”motiivi” oli poistaa kipu, joten kivutonta jalkaa oli turha leikata. Nää asiat on aina jokaisen päätettävissä ja tietysti on fiksua konsultoida ammattilaisia ennenku tekee isoja päätöksiä – toki voisin vielä lisätä sen kirjoitukseen erillisiksi huomiokseen 🙂 Vastuu näissä tilanteissa on aina itsellään, halusin vain omalla kokemuksellani kertoa ettei se leikkaus ja lääkärin sana ole aina se ainut oikea vaihtoehto.

      Anteeksi, jos jotenkin pahoitin sun mielesi tai koit mun tekstin jotenkin sun ammattikuntaa vastaan – se ei ollut mitenkään tarkoitus 🙂

    • Ja en mä tiedä miten väärä lähtökohta se edes oli, että lähdetään poistamaan kipua, jos kipu oli niin paha, kuin tekstissäsi kuvailit? Minusta kuulostaa, että siinä kohdassa tehtiin juuri oikea päätös – tilanne kuitenkin helpottui seurannassa (niin kuin joskus käy), ja sitten tehtiin uusi päätös ja leikkaus peruttiin. Minusta ei kuulosta mitenkään siltä, että lääkärit eivät olisi huomioineet kokonaistilaasi tuossa tilanteessa!

      Vaikka sun tarkoitus ei ollutkaan mitenkään dissata lääkäreitä eikä tekstistä sitä kuvaa saanutkaan, kannattaa kuitenkin vähän miettiä mihin sävyyn asioista kirjoittaa. Ihmiset googlettaa tosi paljon nykyisin ja perustavat omat päätöksensä löytämiinsä tarinoihin yksittäisistä henkilöistä. Toki omat kokemukset saa ja joskus kannattaakin jakaa, mutta tekstistäsi huokui jonkinlainen epäluottamus lääkäreitä kohtaan. Myöskään väittämäsi, että lääkärit eivät hoida kokonaisuuksia, on väärä. Vaikka tekstitsi tarkoitus oli hyvä ja muutenkin siinä oli paljon hyvää, voi joku valitettavasti tästä tekstistä inspiroituneena perua oman leikkauksensa, joka olisi ollut juuri tälle henkilölle tuiki tarpeellinen. :/

    • Kiitos kommenteista, nää saa tosiaan mutkin ajattelemaan asiaa eri kantilta – parasta vuorovaikutusta siis 🙂

      Sun ajatus siitä, että jalan tekeminen kivuttomaksi oli ykkösprioriteetti on ihan oikea. Mutta se mitä itse mietin on se, että miksi mulle määrättiin suoraan leikkaus eikä kokeiltu esimerkiksi fysioterapiaa, jota itse myöhemmin lääkäriltä pyysin? Kipuhan siis ei ollut mitenkään sietämätön silloin maaliskuussa, vaan paheni ajan kuluessa. Fysioterapian jälkeen eri ammattilaisten kanssa tapaustani läpi käytyä on käynyt ilmeisen selväksi, että kipu on johtunut suurimmaksi osaksi jalkapöydän lihasten heikkoudesta (mikä ei sinällään ihme, sillä olihan ne olleet maaliskuussa jo viisi – elokuussa kymmenen kuukautta) passiivisina. Mun mielestä ainakin leikkaus on hoitovaihtoehdoista viimeinen oljenkorsi sillä se jättää kroppaan aina jälkensä.

      Pakko mun on kyllä myöntää, että mulla on pieni epäluottamus lääkäreitä kohtaan. Tai siis, että en kyllä jatkossa anna kenenkään tehdä mulle mitään radikaalia pelkän yhden mielipiteen pohjalta ja ilman todellista pohdintaa lopputuloksesta. Ensinnäkin ne Oulun tekemän lääkärin hoitovirheet oli niin pöyristyttäviä (ei suostunut kuvaamaan jalkaa, vähätteli mun ”hätää”, ja otti kipsin pois kahden viikon jälkeen vaikka sen olis pitänyt olla jalassa kahdeksan) + sitten tää, että lääkäri ei edes ehdottanut mulle fysikaalista hoitoa vaan oli suoraan passittamassa leikkauspöydälle.. Tuntuu jotenkin, no en tiedä.. onnekkaalta sen suhteen, etten suostunut heti huhtikuun alussa leikattavaksi. Eikä tapaukseni valitettavasti ole ainoa, vaan jo pelkästään viimeisen vuoden aikana kuullut monelta vastaavanlaisia tarinoita. Lääkäritkin on ihmisiä, ja ihmiset tekee virheitä, joten mun mielestä ei oo mitään väärää kyseenalaistaa ja ottaa asioista selvää, pyytää muiltakin lääkäreiltä mielipidettä asiaan? 🙂

      Enkä tosiaan toivo, että kukaan tekee hätiköityjä päätöksiä teksini perusteella vaan toimii kuten minäkin – keskustelee lääkärin ja muiden ammattilaisten kanssa ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Jos leikkaukselle on todellakin painava syy, niin tuskin lääkärikään sen perumisen suhteen näyttää vihreää valoa kuten mun kohdalla? Tai kukaan muukaan. Päätöshän lienee toki aina potilaalla itsellään 🙂

  3. Hei Aino ja kiitos freeshistä blogistasi. Ja kiitos, että jaoit hienon parantumistarinan jalastasi. Kertomuksesi on mahtava esimerkki siitä että ihmisen keholla on uskomaton kyky parantua. Valitettavasti olen itsekkin huomannut (niin kuin varmasti monet monet muutkin) että monet lääkärit eivät tunnista ihmistä kokonaisvaltaisena olentona – ja hoitavat valitettavasti sitä oiretta ainoastaan. Sorry vaan lääkärit , mutta minusta tuntuu, että suurin osa lääkäreistä on ihan aivopestyjä ja edustavat omanlaistansa uskontoa, jonka tuotot kilahtaa lääkeyhtiöiden taskuihin. Toivotaan, että pikkuhiljaa tietoisuus alkaa levitä myös lääkäripiireihin ja ihmistä aletaan ymmärtää ja hoitaa kokonaisena olentona. Joten älä AIno pyytele anteeksi, hyvä vaan jos joku herää ajattelelmaan omilla aivoilla! Se on hienoa, että täällä fitfashionilla on kaltaisesi oman polun kulkija.
    Ihanaa syksyä ja liikumisen iloa!

    • Kiitos kommentista – se piristi hurjasti 🙂 Meidän lääkärikulttuuri ja ylipäätään koko terveydenhuolto on kyllä aivan toisenlainen, mitä esimerkiksi Saksassa jossa lääkärit voi opiskella myös luonnonlääketiedettä. Siellä myös täydentävät hoitomuodot on ns. ”yleisesti hyväksyttyjä”, kun taas tuntuu että täällä Suomessa asenne niitä kohtaan tuntuu olevan ennemminkin halveksiva – toivottavasti meillä jossain vaiheessa alettais ottaan sieltäpäin enemmän mallia ja avartamaan omaa katsontakantaa eikä aina sokeasti uskottais sitä, mitä meille totuutena syötetään. Ja kiitos samoin, ihanaa syksyä sullekkin! 🙂

  4. Tekikö Atte Kärnä sulle ton kuvissa näkyvän testin, että miten sun painos jakautuu jalkaterille ja mitä muuta? Oliko niistä kuinka paljon hyötyä? Hiukan vasen polvi vaivannu ja aattelin ostaa ton footbicin kuntoutusohjelman enkä käydä sen enempää testeissä.

    • Heippa! Missä kuvissa? Tehtiin kyllä juuri tuo painopisteen määritys ja sen perusteella seurattiinkin paljon mun kehitystä eli kyllä, ne oli todella hyödylliset ja niiden kautta nähtiin juuri missä ”ongelma” piilee ja pystyttiin lähteä oikeilla liikkeillä jumppaamaan jalkaa 🙂 Joka tapauksessa tuo kuntoutusohjelma on ihan huippu ja varmasti saat siitä hyötyä irti ilman testejäkin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta