Motivaatio hukassa?

Mulla on ollut viimeaikoina pieniä motivaatiovaikeuksia ja mun on ollu tosi vaikea suhtautua niihin, sillä tää ei oo mulle yhtään tyypillistä. Oon aina ollut vähän sellainen ”vaikka läpi harmaan kiven” -tyyppinen ihminen, mut nyt… Nyt kuitenkin jotenkin tökkinyt.

Osittain tää ”motivaatiopula” on johtunut syysflunssasta, joka iski muhun yllättäen pari viikkoa sitten. Jos olisin vaan pystynyt lepäämään ja parantelemaan itteäni kunnolla niin koko pöhnä ois menny varmaan nopeammin ohi, mut just nyt siihen ei ollu mahollisuutta ja se meinaa vähän harmittaa sillä mitä pidemmälle flunssa on edenny, sitä enemmän mä oon tuntenu itteni laiskaksi ja voimattomaksi.

Vireämpi viikko
Tänäänkin mun kello soi aamulla kahdeksalta ja herätessäni mulla oli takana täydellisesti nukuttu yö levollista, syvää unta. Olin ihan superonnellinen aamulla herätessäni, mutta silti.. Silti mä päätin skipata treenin. Torkutin kelloa niin pitkään, että meinasin jopa myöhästyä fysioterapeutin vastaanotoltakin mut onneksi sitä vahinkoa ei päässyt tapahtumaan – siellä mä nimittäin löysin itestäni taas vähän jotain sisua. Tavoitteen, jota kohti pyrkiä.

Mä tiedän, että mun jalan tilanne syö tosi paljon mun motivaatiota. Se on jatkuvasti mun mielessä, vähintäänkin aina silloin kun siihen sattuu eli viime päivinä taukoamatta. Leikkaus on reilun kuukauden päästä, joten miks ihmeessä mä edes mitään treenaisin? Sen jälkeen kun on edessä kolmen kuukauden sairasloma, jonka aikana mun kunto rapistuu ja lihakset surkastuu – tekisinpä mitä tahansa.

Mut sitä mä rupesin miettimään. Mulla on vain ja ainoastaan jalkapöytä murtunut ja siinäkin on monta ehyttä luuta niiden kahden rikkoutuneen ympärillä. Mä pystyn kävelemään ja mä pärjään omillani. Mä pystyn jumppaamaan mun jalkaa, jotta se olis jatkossa kivuttomampi ja kipuilua pystytään hillitsemään myös kinesioteippauksella. Mä voin treenata mun käsiä, keskikroppaa ja kestävyyskuntoa, sekä niitä jalkojakin – kunhan muistan olla varovainen.

Mulla on asiat siis todella hyvin mitä fyysiseen kuntoon tulee ja pääkoppakin pelaa ihan sujuvasti. Ainakin ajoittain 😉 Viimestään lukiessani Miro Parkkisen selviytymistarinan mä tajusin, kuinka hyvin mun asiat oikeasti on ja kiitollisuus otti musta vallan. Mä lopetin ruikuttamisen ja aloin fiilistelemään, kuinka hienosti mun raajat totteleekaan mun käskyjä. Toisen tarinasta rohkastuneena mä muistin taas, kuinka arvokasta on se, että pystyy liikkumaan – se kun ei ole itsestäänselvyys, vaikka me monesti niin erehdytään luulemaan.

Vartalonmuutos
Musta tuntuu, että todellinen motivaatio syntyykin kiitolisuudesta ja arvostuksesta omaa kroppaansa kohtaan. Siitä kuinka nauttii itsensä äärirajoille viemisestä ja kehittymisestä, siitä miten onnekas saakaan olla selviytyessään arjesta itse. Ajatus siitä, kuinka haluaa olla itselleen hyvä ja antaa kropalleen sitä mistä se nauttii ja mitä se tarvitsee ollakseen voimissaan – ei suinkaan siitä ajatuksesta, että itseään pitäisi rankaista tai tehdä juttuja muiden iloksi.

Vaikken pystykkään juoksemaan ja käveleminenkin onnistuu aina välillä sattumaan, niin tein äskön loistokkaan treenin ensin kuntopyörällä polkien ja sen jälkeen vatsalihaksia väsyttäen. Huomenna ajattelinkin palata rakkaan harrastukseni pariin ja käydä hommaamassa kortin uimahalliin, koska mä vaan yksinkertaisesti rakastan uimista. Ja toisaalta – mitä paremmassa kunnossa oon leikkaukseen mennessä, sitä optimaalisemmin mä tuun siitä myös sitten palautumaankin.

<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Blogilistalla / Instagramissa

Aino

3 vastausta artikkeliin “Motivaatio hukassa?”

  1. Tiiätkö älä masennu! Mulla murtu jalkapöytä lapsena (n. 10v) kukaan ei sitä uskonu ja sattu ihan hitosti liikkua. Sain paskan numeron liikunnasta ku en juossu tarpeeks lujaa. Se parantu ilman hoitoja vuodessa mut vaivaa joskus harvoin vieläkin. Tsemii! Hyvä pohjakunto edesauttaa toipumista, eli suomeks sanottuna paljon treenii! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta