Jäähyväiset

Olin tänään lounaalla mun ihanan ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt aivan liian pitkään aikaan. Hänen lämmin ja vastaanottavainen energia saa mussa aina ihmeitä aikaan – jotenkin kummassa jo ihan pelkällä länsäolollaan mulle tulee niin helppo ja turvallinen olo, että mun suusta alkaa hyppimään alitajunnassa usein jo pitkäänkin lymynneitä ajatuksia joita oon yrittänyt piilotella viimeiseen asti. Voin sanoa mitä vaan eikä mikään tunnu yhtään hassulta tai väärältä.

”Mä haluan lopettaa kirjoittamisen.”

Se oli se tänään se mun suusta karannut suurin sammakko, joka jätti jälkeensä niin kevyen ja hilpeän olon – sellaisen, että teki mieli vaan halailla ja tanssia! – ettei päätöstä tarvinnut enää sen kummemmin miettiä. Turvallisessa, hyväksyvässä ilmapiirissä päätöksen tekeminen oli helppoa. Ajatus on ollut mun mielessä pitkään, mutta on niin vaikea päästää irti jostain mikä on ollut itselle joskus niin rakasta.

Kirjoittaminen, teidän kanssa vuorovaikuttaminen, inspiroiminen, ideoiminen, niin itseni kuin teidänkin motivoiminen… ne kaikki on ollut aivan huikeita juttuja. Viisi vuotta ei tunnu aikana pitkältä, mutta siihen on mahtunut todella – todella – paljon kaikenlaista ja kaikkea sitä ihanaa muistellessa tuntuu ihan hullulta päästä irti siitä kaikesta.

En kuitenkaan oo pitkään aikaan kokenut enää sitä palavaa intohimoa tätä hommaa kohtaan. Musta on tuntunut ettei mulla oo mitään sanottavaa tai annettavaa – ja sen vuoksi mulla onkin ollut jatkuvasti todella huono omatunto sillä haluaisin tarjota teille laadukasta ja merkityksellistä luettavaa. Tänään tajusin, että oon luonut itselleni valtavat paineet tän kaiken suhteen enkä pysty enää täyttämään niitä.

Enkä rehellisesti sanottuna edes halua.

Kun aikoinaan viitisen vuotta sitten alotin kirjoittamisen en tiennyt mihin olin ryhtymässä enkä olis uskaltanut unelmoidakkaan mihin mä seikkailuihin mun blogi tuleekaan mut viemään! Kuinka ihaniin ihmisiin saan tutustua ja kuinka monista heistä on tullut mulle rakkaita ystäviä, ja miten unohtumattomia elämyksiä saankaan kokea.En tajunnut, kuinka paljon tästä voisikaan nauttia ja kuinka voimaannuttavaa omien ajatuksien ja oivallusten jakaminen ja niistä keskusteleminen olisikaan.

Oon niin kiitollinen kaikesta, ihan kaikesta ja jokaisesta ihmisistä joihon oon viimeisten vuosien aikana tutustunut. Ja teistä jokaisesta siellä ruudun toisella puolen!

Näiden vuosien varrella mä olen muuttunut, kasvanut ja elänyt ja tää blogin on tehnyt sitä samaa mun mukana. Samalla myös blogimaailma on elänyt ja muuttunut, eikä mun mielestä edes parempaan suuntaan. Musta on ollut ihana saada toteuttaa mun omaa intohimoani, mutta nyt kun se liekki on sammunut ja tuntuu ettei ympärillä oo tarpeaksi happea, on tekohengittäminen ihan turhaa.

Kuvat: Anni

Ja mä uskon, että yhden oven sulkeutuessa uusi avautuu. On tärkeä päästää irti kaikesta, mikä pidättelee paikoillaan ja tuntuu raskaalta kantaa ja siten antaa tilaa uusille, ihanille, jännittäville ja kutkuttaville asioille! Innolla jäänkin odottelemaan mitä kaikkea uutta ja ihanaa elämällä on mulle vielä edessä <3

Iso kiitos teille kaikille, jotka ootte kulkeneet mun mukana näiden vuosien ajan <3 Tää ei ois todellakaan ollut yhtä antoisaa ilman teitä ja te ootte ollu mulle tärkeämpiä kuin uskottekaan! Halutessaan mun juttuja ja tarinoita voi seurata edelleen instagramissa @makelaino, jonne tuun varmasti myös jakamaan oivalluksia ja opetuksia elämän varrelta.

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

PS. Ja jos joku haluaa treffata mua tai tulla Jyväskylään kyläilemään niin muhun saa aina olla yhteydessä! Oon edelleen se sama ilonen tyyppi, joka tykkää tutustua uusiin ihmisiin.

Välillä yksinäisyys itkettää

Positiivinen, reipas, sosiaalinen ja (vähän ehkä jopa liiankin?) puhelias. Ne on adjektiiveja, jotka varmaan lähes jokainen mut tunteva ihminen liittää muhun – ne on iso osa mun identiteettiä, sitä kuka mä olen. Mä oon se tyyppi, joka on luotu ihmisten seuraan ja tuun toimeen kaikkien kanssa, viihtyen hyvin todella monenlaisessa seurassa.

Tällä hetkellä asun viiden vuoden sisään kolmannessa kaupungissa. Oon siis kahdesti jo jättänyt mun kaverit kauas, satojen kilometrien päähän ja lähtenyt yksin kohti tuntematonta. Onneksi mulla on aina ollut aika helppoa löytää kavereita enkä oo koskaan jäänyt vellomaan yksinäisyyden tunteeseen. Mutta silti, siitä huolimatta ettei mulla ole kavereista pulaa mä silti välillä tunnen olevan tosi yksin.

Se selittämätön tunne tulee aina ajoittain ja onnistuu lamaannuttamaan mut aina hetkeksi.

Ehkä yksinäisyys ei oo paras sana kuvaamaan sitä mun tunnetta sillä se ei riipu mitenkään siitä oonko seurassa vai en – saatan nimittäin kavereidenkin keskellä tuntea olevani aivan yksin. Lapsena kaikki oli niin helppoa kun ikätovereiden elämä muodostui aikalailla samoista asioita, mutta nyt musta tuntuu välillä ettei kukaan ymmärrä mua.

Onko kellään teistä koskaan samoja tuntemuksia? Mullahan on elämässä kaikki tosi kivasti ja fiilistelen sitä, että mulla on mahdollista tehdä mulle tärkeitä ja mielekkäitä asioita. Mä oon aina ollut aika omalaiseni ja monesti mun vapaa-ajan viettotavat poikkeaa muiden jutuista paljonkin – en tiedä eristänkö itseni tiedostamattani tarkoituksellisesti muista, mutta toisaalta.. miksi tekisin jotain itselleni vähemmän mieluisampaa siksi että tekisin sen toisten kanssa?

Usein mä myös viihdyn hyvin paljon yksin, mutta Yhteenkuuluvuuden tunne ja se, että kokee itsensä hyödylliseksi ja tarpeelliseksi taitaa olla ihmisluonnolle perustarpeita. Ehkä se on niiden vähäisyys, mikä aina ajoittain saa kyyneleet virtaamaan vuolaasti.

Positiivinen, reipas, sosiaalinen ja puhelias – sitä kaikkea mä oon. Ja niiden lisäksi välillä ihan pirun yksin.

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa