Elätkö koriste-esineen elämää?

Käytin eilen varmaan elämäni parhaat puolitoista tuntia katsomalla Netflixistä dokumentin ”Embrace”. Kyseinen dokumentti käsittelee kehonkuvaa ja syventyy etenkin pohtimaan miksi niin moni meistä inhoaa omaa kehoaan. Dokumentti kosketti, se herätti monenlaisia tunteita ja ajatuksia aina surusta ja ahdistuksesta inspiraatioon, ihailuun ja voimakkaaseen lämpöön.

Koen itse olevani siinä mielessä onnekas, että koen olevani suurimman osan ajasta hyvin sinut itseni kanssa. Tottakai mullakin on välillä niitä päiviä jolloin olo on jotenkin epämiellyttävä, mutta niitä on kuitenkin suhteessa todella vähän – osaan nauttia mun kehosta ja rakastaa sitä ihan jokaista kylkimakkaraa, arpea ja ryppyä myöten.

Kuitenkin vielä pari vuotta sitten tilanne oli ihan toinen. Kulutin hirveästi aikaa ja energiaa miettien mikä kaikki mun kehossa oli vialla ja tein hyvin paljon valintoja sen mukaan, miten voisin poistaa näitä ”ongelmia”. Nyt tajuan, että tavoittelin jotain mikä ei ollut edes todellista – se oma illuusio siitä millainen mun olis pitänyt olla oli täysin ulkopuolelta syntynyt mielikuva. En silloin edes tajunnut miten se oman kehon jatkuva inhoaminen vaikutti mun jokaiseen elämän osa-alueeseen.Kiittämöttämyys ja jatkuva itsensä haukkuminen johti siihen, että vaikka pääsinkin tavoitteeseeni en osannut olla tyytyväinen vaan halusin jotain vielä enemmän, olin kyltymätön.

Se kaikki hallitsi mun elämää ja vaikkei kukaan sitä myöntäis, niin tiedän että se hallitsee monella edelleenkin. Tietynlaiseen muottiin ahtautuminen vaatii uhrauksia ja kontrollia, joka vie helposti mukanaan koko elämän. Ajatusmalli ”laiskat keksii tekosyitä” inspiroi mua silloin, mutta nykyään se onnistuu vaan tekemään mut surulliseksi – miksi mun pitäisi tehdä uhrauksia jonkin niin mitättömän asian, kuin mun ulkonäköni vuoksi?

Meidän kulttuuri on yksi iso osa tätä ongelmaa, sillä se arvottaa naisia todella paljon ja karusti ulkonäön perusteella. Jo lapsesta asti opitaan alitajuisesti, että lihavuus on pahasta ja laihuus hyvästä, ja mitä pienempi oot niin sitä parempi. Ajatus siitä että laihduttaminen tai laihuus olis jotenkin tervettä tai tekis meistä automaattisesti onnellisia on todella kieroutunut, sillä eihän se valitettavasti niin mene. Se on illuusio jota meille syötetään päivästä toiseen joka tuutissa niin ettei enää edes osata nähdä totuutta.

Kun ympäristö on mitä on, ollaan myös itse herkempiä sen vaikutuksille. Yksi mun parhaista ystävistä piti mua lapsena ”maailman lihavimpana lapsena”, vaikken edes ollut mitenkään lihava vaan ainoastaan koska söin niin paljon. Edelleen välillä naureskellaan tälle eikä mun ystävä ole koskaan sanonut sitä pahalla, vaan pahan tästä asiasta on ainoastaan tehnyt meidän kulttuuri joka leimaa lihavuuden huonouden merkiksi.

Itsensä hyväksyminen vaatii rehellisyyttä, ja rehellisyys puolestaan rohkeutta. Itselläni jatkuva tarve ”muottiin mahtumisesta” loppui lopullisesti vasta silloin, kun onnettomuuden myötä menetin kontrollin oman painoni hallintaan.. Se oli ahdistavaa, mutta loppupeleissä se vapautti: musta tuli onnellisempi ja ennenkaikkea sain lisää energiaa tehdä asioita joista inspiroiduin ja nautin, ja pääsin täysin sydämin toteuttamaan itseäni.

Edelleenkin aina välillä kuulen, kuinka mulle rakkaat ihmiset mollaavat itseään ja mun sydän särkyy joka kerta kun joku sanoo olevansa ällöttävä tai inhoavansa omaa kehoaan. Ihan vasta eräs kysyi mun mielipidettä kertoessaan, ettei tiedä voiko edes harrastaa seksiä koska ei tiedä mitä kumppani hänen kehostaan ajattelee. Mun ainut ajatus oli, että jos joku on niin sokea että arvottaa ihmistä pelkän ulkonäön perusteella hän ei silloin ole mun rakkaan ystäväni – tai kenenkään muunkaan – arvoinen.

Jos joku kehuu mun ulkonäköä olen tietysti imarreltu, mutta se ei kuitenkaan ole se juttu mitä mä haluan että ihmiset mussa näkee. Mä arvostan itseäni sen vuoksi mitä mä oon – ei sen miltä mä näytän tai mitä mä osaan – ja haluaisin kovasti muidenkin tekevän samoin. Ei pelkästään mun, vaan myös muiden kohdalla.

Loppupeleissä ulkonäkö on mitätön asia, johon me tuhlataan aivan liikaa energiaa ja aikaa yrittäessämme olla jotain mitä ei oikeasti ole edes olemassa, mitä ei voida koskaan saavuttaa. Kauneuden kulttuuri on todella värikäs ja meistä jokaisella on oikeus määritellä sitä olemalla juuri sellaisia, kuin me ollaan. Erilaisia, jokainen omalla tavallamme kauniita kehossa jossa meillä on hyvä olla. Kaikki pienet yksityiskohdat tekee meistä ainutlaatuisia, ja samalla korvaamattoman kauniita.

Älä siis taistele tuulimyllyjä vastaan, vaan hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Se on se, mikä tuo onnellisuutta – se, kun säästä ja kellonajasta riippumatta sulla on vapaa olo omassa kehossasi. Hyväksymällä itsesi hyväksyt myös muut juuri sellaisena kuin he ovat, lempeästi ja myötätunteisesti, ilman ainaista arvostelua.

Yksi ihanimmista asioista tässä on se, että siinä vaiheessa kun hyväksyy itsensä ja oppii rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin on syntyy yleensä luonnostaan myös halu pitää itsestään huolta. Tän kaiken myötä oon oppinut, etten tarvitse enää mitään rajoja sillä pystyn olemaan rehellinen itselleni ja siten tehdä juuri sillä hetkellä itselleni parhaat valinnat – sen sijaan, että jättäisin siskontytön synttärit välistä ja menisin salille koska treeniohjelmassa lukee niin.

Kuvat: Anni

Ja jos sun lauantai-illan suunnitelmissa on vielä puolentoistatunnin aukko niin suosittelen katsomaan kyseisen”Embrace” dokumentin Netflixistä! Ja haluankin päättää tän kirjoituksen lainaten dokumentin inspiroivaa Taryn Brumfittiä:

”Elämän tarkoitus ei ole olla koriste, jota katsellaan. ”

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Aino

5 vastausta artikkeliin “Elätkö koriste-esineen elämää?”

  1. Ihanaa luettavaa <3 Kaikki niin totta! Itse myös kuluttanut vuosia itsensä arvostelemiseen yms. mutta nyt pikkuhiljaa oppinut siihen, että elämässä TODELLAKIN on myös muita tärkeitä asioita (perhe, ystävät, parisuhde, tehdä juttuja mistä oikeasti tykkää.. ) ! Toki on tärkeetä pitää itsestään huolta 🙂 Syödä mahdollisimman usein hyvää ja ravitsevaa ruokaa, liikkuttaa kehoa sopivasti, jos tykkää niin myös koristella itseään hiukan esim. pienellä meikillä tai koruilla 🙂 Mutta kaikkea kohtuudella! 🙂

    • Kiitos <3 Ja oon samaa mieltä, toki on tärkeää pitää itsestään huolta! Mä uskon, että se tulee luonnostaan just sillon kun hyväksyy itsensä ja haluaa pitää itsestään parasta mahdollista huolta, aivan kuten niistä ihmisistä jotka on itselle rakkaita. Ja tietty pieni hemmottelukin tekee aina hyvää 😉 Kunhan vaan oma arvo ei ole kiinni siinä ulkoisessa.

  2. Loistava kirjoitus, toivoisin että jokainen nainen (ja ehkä jopa mieskin) heräis ajattelemaan näin. Maailmasta tulisi yhtäkkiä hyvin paljon kauniimpi❤️ – ihan kaikille.

  3. Pakko oli tulla kommentoimaan, kun tätä lukiessa tuli vaan mieleen että WAU, mikä nainen isolla N:llä <3 Susta on alkanut viime aikoina oikeen kuplahteleen feminiinienergia, joka kirjoitusten ja muiden kanavien avulla voimaannuttaa myös täällä ruudun toisella puolella!

  4. Tämän postauksen innoittamana katsoin Netflixistä kyseisen dokumentin ja oli kyllä ajatuksia herättävä: mielen veti surulliseksi ohikulkijoiden mielipiteet omasta kropasta ja karut tilastot siitä, miten moni kokee itsensä ylipainoiseksi (vaikka todellisuudessa ovatkin normaalipainoisia), tuntee olonsa epämiellyttäväksi omissa nahoissaan, jne. Itse olen koko elämäni ajan ollut joko lievästi alipainoinen tai normaalipainon ja alipainon rajalla. Olen kuitenkin ollut kroppani suhteen varsin epävarma, sillä omasta mielestäni kroppani on liian epäsuhtainen, ts. yläkroppani on liian ”rimpula” alakroppaani verrattuna. Rintavarustukseni on aina ollut olematon, mutta pienet rinnat itsessään ei ole ollut se ongelma: pikemminkin liian vähäinen lihasmassa käsivarsissa, mikä aiheuttaa kokoeroa ylä- ja alakropan välille. Etenkin balettia ja nykytanssia harrastaessani lihaksia on muotoutunut alakroppaan. Tästä johtuen en ole koskaan halunnut näyttäytyä bikineissä (enkä ole koskaan yhtiäkään bikinejä omistanut) enkä muutenkaan omaa niin vahvaa itsetuntoa ja myönteistä kehonkuvaa, että uskaltaisin olla edes uimapuvussa julkisilla rannoilla. Myös shortseissa kulkeminen on ollut tiukka paikka.

    Ylä- ja alakropan välinen kokoero on tasoittunut hiukan löydettyäni itselleni sopivan lajin eli kehonpainotreenit. Vaikka ulkoisissa ominaisuuksissa onkin kevään aikana tapahtunut muutoksia, myönteisempi suhtautuminen omaan kroppaan selittyy kuitenkin sillä, että treenaamisen myötä olen saanut huomata sen, mihin kaikkeen uuteen kroppani kykenee, miten voimantuotto on lisääntynyt ja ryhtikin parantunut. Matkaa bikinit päällä uimarannalla näyttäytymiseen on kuitenkin yhä vielä talsittavana, mutta sitä kohti kuitenkin ollaan selkeästi menossa 😊

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 32
Tykkää jutusta