Elämän oppitunti

Huh, mikä päivä eilen oli! Heti herättyäni puin urheiluvaatteet päälle, vedin lenkkarit jalkaan ja otin suunnaki guest housen, missä mun kaveri majaili sillä päivän agendana oli Ella Rockin valloitus.

Ella on siis vuoristokylä ja voin kertoa, että jo 45 minuutin matkan aikana mun kaverin luokse mulla oli järkyttävä hiki ja jalat hapoilla ylämäkeen kiipeämisestä.. Mutta se ei menoa hidastanut, vaan reippaasti jatkettiin matkaa ja vajaan kahden tunnin päästä oltiinkin perillä ihastelemassa maisemia pitkälle kauas Ellan ylitse.

Paluumatkalla alas käytiin vesiputouksella, johon meidän paikallinen opas vei meidät nautiskelemaan luonnon rauhasta hetkeksi. Syötiin samalla myös extempore-lounas, kun opas yhtäkkiä kiipesi puuhun ja haki meille sieltä valtavan kokoisen jackfruitin, joka sattuu olemaan yks mun lempparihedelmistä. Hahah! Vesiputous oli ihan täydellinen luonnon oma piilopirtti ja oltiinkin siellä ihan keskenämme, mikä oli ihan parasta 🙂

Vesiputoukselta käveltiin takaisin Ellaan ja koko päivän saldoksi kilometrejä kertyikin yli 16 ylä- ja alamäkee pitkin vuortenrinteitä. Kylään päästyämme ostettiin vähän lisää hedelmiä välipalaksi ja lähdettiin toiselle vesiputoukselle nauttimaan iltapäivästä. Pitkän päivän jälkeen palattuamme takaisin kylään syötiin illallinen pitkän kaavan mukaan ja oltiin kuuden aikaan jo niin poikki, että oltiin valmiita menemään nukkumaan.

Ja niin oisin varmasti tehnytkin, ellei aamulla olis tapahtunut yksi pikkuinen haaveri.. Nimittäin aamulla kävellessäni kaverini luokse sain koiran hampaat pohkeeseeni. Koko juttu tuntui silloin harmittomalta ja olin oikeastaan päivän aikana kerennyt jo unohtamaan koko homman – kunnes pääsin hostellille ja takaisin netin ääreen. Olin nimittäin ennättänyt kertoa äidille tästä epämiellyttävästä välikohtauksesta hieman naureskellen, tajuamattani ettei kyseessä ollut mikään leikin asia ja olinkin saanut perheeltä aikamoisen viestitulvan.

Rehellisesti sanottuna en ois voinut kuvitellakkaan joutuvani täällä koiran puremaksi tai että se purema vois olla hengenvaarallinen, mutta oppia ikä kaikki. Täällä Sri Lankassa nimittäin on vesikauhua, joka voi tarttuessaan viedä hengen ilman rokotusta.. Tajusin todella nopeasti, että edellisestä vesikauhurokotuksesta on aivan liian kauan aikaa eikä mulla itseasiassa tainnut olla edes jäykkäkouristuskaan voimassa.

Siispä sen sijaan, että olisin mennyt levollisin mielin nukkumaan, hyppäsin tuktukin kyytiin ja lähdin lääkärin vastaanotolle. Lääkäri kysyi, oonko saanut rabiesrokotusta viimeisen viiden vuoden sisään ja kuullessaan kieltävän vastauksen hän neuvoi meidät huolestuneena toiseen sairaalaan, josta saisin rokotteen – se olis kuulemma tärkeää saada vuorokauden sisään puremasta. Päästyämme reilun puolen tunnin päästä toiseen sairaalaan lääkäri ei kuitenkaan pystynyt antamaan mulle rokotetta, koska kello oli jo niin paljon. Ja todellinen hätä alkoi nousta pintaan.

Ei auttanut kuin lähteä kolmanteen sairaalaan, 40 minuutin ajomatkan päähän. Taisin itkeä koko matkan. Olin väsynyt ja olin saanut päivällä auringonpistoksen, joten olo oli muutenkin heikko. Olin vieraassa maassa yksin, ja olin jo kaksi tuntia yrittänyt turhaan saada itselleni apua – ja edessä oli viimeinen oljenkorsi. Itku kuitenkin loppui, kun rupesin lähettelmään rakkaudentunnustuksia mun ystäville ja ahdistuksen sijaan keskittymään siihen, kuinka hyvin tää tarina voikaan parhaimmillaan loppua. Ja hengittämään. Se helpotti!

Päästyäni kolmanteen sairaalaan sain taas lääkäriltä kieltävän vastauksen, koska kello oli liian paljon. En kuitenkaan tyytynyt kieltävään vastaukseen ja kesken keskutelun puhkesin taas pienessä hädässä itkuun.. Se toimi ja niinpä mun suhteen luvattiin toimia poikkeuksellisesti ja sain kuin sainkin rokotteen.

Vihdoin yli viiden tunnin ympäriinsä ajelemisen ja odottamisen jälkeen mun pohkeeseen pistettiin kuusi piikkiä, joiden jälkeen jouduin odottamaan vielä pari tuntia sairaalassa, jotta lääkäri varmistuisi ettei mulle tulis mitään allergisia reaktioita. Itku muuttui helpotukseksi ja olo muuttui kevyemmäksi. Soitin äidille ja kerroin, että pahin hätä oli nyt ohi. Ja silloinkin tuli itku, tosin ihan eri syystä kuin aiemmin 🙂

Kun puolen tunnin kuluttua kun mun puhelin kysyi tuttuun tapaansa oonko valmis olemaan kiitollinen tästä päivästä, mua rupes väistämättä hymyilyttämään. Kyllähän mä olin! Kuluneiden tuntien ajan mun maailma oli pysähtynyt hetkeksi ja sen seurauksena olin enemmän läsnä, enemmän auki kuin aikoihin. Olin niin kiitollinen mun perheestä, mun ystävistä, omasta tahdonvoimasta ja rohkeudesta, ja pelosta joka sai mut hakeutumaan lääkäriin, mun tuktuk-kuskista joka oli mun kanssa koko seitsämän tuntia ja piti musta huolta sekä piristi mua aina itkun yllättäessä, lääkäristä joka ymmärsi mun hädän ja avusta, jonka sain.

Kun hädän sattuessa on yksin vieraassa maassa ei auta muuta kuin luottaa ja olla rohkea. Pyytää apua ja ottaa se vastaan. Mä oon tottunut olemaan niin itsenäinen (ja itsepäinen) oman tieni kulkija, että välillä se on vaikeaa – mutta eilen mä tajusin, kuinka onnellinen mä saan olla ihmisistä mun ympärillä. Että mun ei tarvitse aina pärjätä yksin ja voin rohkeasti luottaa, olla avoin ja haavoittuvainen myös tuntemattomien edessä.

Eilen hetken aikaa pelkäsin oikeasti kuolevani omaan typeryyteeni, mutta juuri sillä hetkellä olin eniten kiitollinen rakkaudesta, pelosta ja rohkeudesta, jotka oli läsnä koko seitsämän tunnin koettelemuksessa. Pahin hätä on nyt onneksi ohi, mutta se jätti jälkeensä jotain pysyvää – nimittäin yhden elämän tärkeimmistä oppitunneista.

(mä oon pahoillani jos kirjoituksen kuvat ei näy, mulla on nimittäin tällä hetkellä tosi huono nettiyhteys ja tän kirjoituksen julkaiseminen oli yhtä tuskaa!)

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Aino

Yksi vastaus artikkeliin “Elämän oppitunti”

  1. Onneksi sait apua. Tuo epätietoisuus on pahinta. Me oltiin miehen kanssa Balilla pari vuotta sitten ja vietettiin yksi reissun parhaista päivistä muun muassa käyden yhdessä isossa apinapuistossa. Siellä miestäni puri apina. Ei kiinnitetty asiaan sen enempää huomiota päivällä vaan jatkettiin ihanan päivän viettoa ja lähinnä naureskeltiin, että tulevaisuudessakin on lapsen lapsille kerrottavaa. Illalla tilanne vasta iski vasten kasvoja, kun mieleen alkoi yhtäkkiä tulla pelko apinan mahdollisesti levittämistä taudeista. Meillä oli tuuri, kun oltiin isossa kaupungissa ja pääsimme heti yksityiselle klinikalle ja vain muutaman tunnin jälkeen saatiin miehelleni rabies rokotus. Selvittiin siis myös vain säikähdyksellä lopulta, mutta kyllähän se aika isosti pysäytti ja vielä Suomessakin tuli mietittyä miten vakavaksi tilanne olisi voinut muuttua. Ihanaa reissun jatkoa sinulle! Todella hienoa ettei mitään pahempaa ehtinyt sattua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 6
Tykkää jutusta