Välillä yksinäisyys itkettää

Positiivinen, reipas, sosiaalinen ja (vähän ehkä jopa liiankin?) puhelias. Ne on adjektiiveja, jotka varmaan lähes jokainen mut tunteva ihminen liittää muhun – ne on iso osa mun identiteettiä, sitä kuka mä olen. Mä oon se tyyppi, joka on luotu ihmisten seuraan ja tuun toimeen kaikkien kanssa, viihtyen hyvin todella monenlaisessa seurassa.

Tällä hetkellä asun viiden vuoden sisään kolmannessa kaupungissa. Oon siis kahdesti jo jättänyt mun kaverit kauas, satojen kilometrien päähän ja lähtenyt yksin kohti tuntematonta. Onneksi mulla on aina ollut aika helppoa löytää kavereita enkä oo koskaan jäänyt vellomaan yksinäisyyden tunteeseen. Mutta silti, siitä huolimatta ettei mulla ole kavereista pulaa mä silti välillä tunnen olevan tosi yksin.

Se selittämätön tunne tulee aina ajoittain ja onnistuu lamaannuttamaan mut aina hetkeksi.

Ehkä yksinäisyys ei oo paras sana kuvaamaan sitä mun tunnetta sillä se ei riipu mitenkään siitä oonko seurassa vai en – saatan nimittäin kavereidenkin keskellä tuntea olevani aivan yksin. Lapsena kaikki oli niin helppoa kun ikätovereiden elämä muodostui aikalailla samoista asioita, mutta nyt musta tuntuu välillä ettei kukaan ymmärrä mua.

Onko kellään teistä koskaan samoja tuntemuksia? Mullahan on elämässä kaikki tosi kivasti ja fiilistelen sitä, että mulla on mahdollista tehdä mulle tärkeitä ja mielekkäitä asioita. Mä oon aina ollut aika omalaiseni ja monesti mun vapaa-ajan viettotavat poikkeaa muiden jutuista paljonkin – en tiedä eristänkö itseni tiedostamattani tarkoituksellisesti muista, mutta toisaalta.. miksi tekisin jotain itselleni vähemmän mieluisampaa siksi että tekisin sen toisten kanssa?

Usein mä myös viihdyn hyvin paljon yksin, mutta Yhteenkuuluvuuden tunne ja se, että kokee itsensä hyödylliseksi ja tarpeelliseksi taitaa olla ihmisluonnolle perustarpeita. Ehkä se on niiden vähäisyys, mikä aina ajoittain saa kyyneleet virtaamaan vuolaasti.

Positiivinen, reipas, sosiaalinen ja puhelias – sitä kaikkea mä oon. Ja niiden lisäksi välillä ihan pirun yksin.

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Onni on tässä

Mulla oli ajatuksissa kirjoittaa tänään kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta, ajatuksia ”selkärangan katkeamisesta” ja kaikesta siitä mahdollisesti aiheutavan huonon omantunnon myrkyllisyydestä, mutta mä en pysty. Oon tällä hetkellä jotenkin niin tyytyväinen ja onnellinen etten pysty ajattelemaan mitään ennenkuin saan jaettua nää mun ajatukset teidän kanssanne.

Palataan siis ajassa taaksepäin reilu kaksikymmentä vuotta. Olin jo lapsena naapureiden kauhu ja jokainen raukka, joka omisti jonkin nelijalkaisen joutui mun uhriksi. Rakastin koiria ja varmaan siitä asti kun opin kävelemään oon kiertänyt ovelta ovelle pyytämässä naapurin koiria lenkille. Mun lapsuudessa mulla olikin monta ihanaa naapurinkoiraa, joita sain hoitaa sydämeni kyllyydestä enkä koskaan kyllästynyt niihin. Päinvastoin: mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän mä taisin niihin kiintyä.

Sinnikkäästi anelin vaadin toivoin omaa koiraa vuosia, mutta vasta täytettyäni yhdeksän mun rakkaimman hoitokoirani siirtyessä ajasta ikuisuuteen sain vanhemmiltani myöntävän vastauksen – ja se oli sitten menoa se.

Olin koiranörtti ja osasin jokaisen omistamani koirakirjan ulkoa kannesta kanteen, puhumattakaan koiraroduista joita aina esittelin kaikille sukulaisille kyllästymiseen asti. Haaveilin aikuisena asuvani maalla ja tekeväni töitä opettajana, jotta voisin pitkillä kesälomillani hoitaa mun koiria ja niiden pentuja. Keksin ja kirjoitin listoja ylös mahdollisista tulevista kennelin ja koirien nimistä. Ja kun varttuessani aloin harrastamaan koiranäyttelyitä, ostin jokaisen luettelon ja luin ne useita kertoja läpikotaisin – tunsinkin monien koirien sukutaulut ja näyttelyvoitot ulkoa ilman mitään ongelmia.

En silloin miettinyt mitään vaan seurasin puhtaasti omaa sydäntäni ja intohimoani, vaikka se saattoikin vaikuttaa hieman hullulta. Mutta kuten te varmasti tiiätte niin elämässä kaikki ei mee aina kuin elokuvissa, ja mä jouduin sydän särkyneenä luopumaan mun koirista reilu viisi vuotta sitten. Se oli aivan kamalaa ja mä menin siitä ihan rikki.

Vuosi sitten muutettuani Jyväskylään rupesin kiusaamaan itseäni ja leikittelemään ajatuksella omasta koirasta, ja kuluneen vuoden aikana mulla onkin ollut jos minkälaisia karvakorvia mun luona hoidossa lievittämässä mun koirakaipuutani. Mulla ei nimittäin enää onneksi oo mitään oikeaa estettä sille, ettenkö voisi ottaa koiraa – ainoastaan vaan mun järki, jonka mielestä koira hankaloittais mun liikkuvaista elämäntapaa.

Vaikka toisaaltahan se vois olla just ihana syy olla enemmän aloillaan..?

Nyt tajuan, että tuo parikymppisenä koettu luopumisen tuska oli vain osa tätä tarinaa eikä sen loppu – vaikka se silloin tekikin mut tosi onnettomaksi. Just tällähetkellä tälläinen väliaika-koirailu on mulle just täydellistä Parhaillani mä saan nautiskella pienen palan siitä mun lapsuuden unelmaelämästä, sillä sain ilon ja kunnian tulla viikonlopuksi koiravahdiksi maalle. Koirien lisäksi täällä on myös lampaita, pässejä ja kanoja! Ja arvaattekin varmaan, että mä oon aivan onnessani.

Tää ei ollut sitä, mitä mä alunperin tältä viikonlopulta odotin, vaan jotain paljon parempaa. Oon pyrkinyt elämään ajatuksella ”I don’t make plans, I just reflect.” tän kesän ja se on tehnyt mun elämästä tosi ihanaa – ja se pätee ihan kaikkeen: tähän viikonloppuun, kuin tähän kirjoitukseenkin jonka piti alunperin kertoa kohtuudesta.

Vaikka kaikki ei aina meekkään kuin me haluttais, niin se ei tarkoita että koko loppuelämä ois tuomittu. Se oma aito rakkaus ja intohimo voi olla hetken jopa hukassakin, muttei se kuitenkaan kuole vaikka kävis mitä: koettelemukset vaan vahvistaa meitä ja kärsivällisyys yleensä palkitaan. Ja silloin kiitoksena on usein jotain paljon parempaa, mistä olis edes uskaltanutkaan haaveilla.

Just nyt musta ainakin tuntuu, että kaikki on mennytkin just niinkuin piti ja mä oon just nyt siellä missä mun on tarkoitettukkin.

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa