Elätkö koriste-esineen elämää?

Käytin eilen varmaan elämäni parhaat puolitoista tuntia katsomalla Netflixistä dokumentin ”Embrace”. Kyseinen dokumentti käsittelee kehonkuvaa ja syventyy etenkin pohtimaan miksi niin moni meistä inhoaa omaa kehoaan. Dokumentti kosketti, se herätti monenlaisia tunteita ja ajatuksia aina surusta ja ahdistuksesta inspiraatioon, ihailuun ja voimakkaaseen lämpöön.

Koen itse olevani siinä mielessä onnekas, että koen olevani suurimman osan ajasta hyvin sinut itseni kanssa. Tottakai mullakin on välillä niitä päiviä jolloin olo on jotenkin epämiellyttävä, mutta niitä on kuitenkin suhteessa todella vähän – osaan nauttia mun kehosta ja rakastaa sitä ihan jokaista kylkimakkaraa, arpea ja ryppyä myöten.

Kuitenkin vielä pari vuotta sitten tilanne oli ihan toinen. Kulutin hirveästi aikaa ja energiaa miettien mikä kaikki mun kehossa oli vialla ja tein hyvin paljon valintoja sen mukaan, miten voisin poistaa näitä ”ongelmia”. Nyt tajuan, että tavoittelin jotain mikä ei ollut edes todellista – se oma illuusio siitä millainen mun olis pitänyt olla oli täysin ulkopuolelta syntynyt mielikuva. En silloin edes tajunnut miten se oman kehon jatkuva inhoaminen vaikutti mun jokaiseen elämän osa-alueeseen.Kiittämöttämyys ja jatkuva itsensä haukkuminen johti siihen, että vaikka pääsinkin tavoitteeseeni en osannut olla tyytyväinen vaan halusin jotain vielä enemmän, olin kyltymätön.

Se kaikki hallitsi mun elämää ja vaikkei kukaan sitä myöntäis, niin tiedän että se hallitsee monella edelleenkin. Tietynlaiseen muottiin ahtautuminen vaatii uhrauksia ja kontrollia, joka vie helposti mukanaan koko elämän. Ajatusmalli ”laiskat keksii tekosyitä” inspiroi mua silloin, mutta nykyään se onnistuu vaan tekemään mut surulliseksi – miksi mun pitäisi tehdä uhrauksia jonkin niin mitättömän asian, kuin mun ulkonäköni vuoksi?

Meidän kulttuuri on yksi iso osa tätä ongelmaa, sillä se arvottaa naisia todella paljon ja karusti ulkonäön perusteella. Jo lapsesta asti opitaan alitajuisesti, että lihavuus on pahasta ja laihuus hyvästä, ja mitä pienempi oot niin sitä parempi. Ajatus siitä että laihduttaminen tai laihuus olis jotenkin tervettä tai tekis meistä automaattisesti onnellisia on todella kieroutunut, sillä eihän se valitettavasti niin mene. Se on illuusio jota meille syötetään päivästä toiseen joka tuutissa niin ettei enää edes osata nähdä totuutta.

Kun ympäristö on mitä on, ollaan myös itse herkempiä sen vaikutuksille. Yksi mun parhaista ystävistä piti mua lapsena ”maailman lihavimpana lapsena”, vaikken edes ollut mitenkään lihava vaan ainoastaan koska söin niin paljon. Edelleen välillä naureskellaan tälle eikä mun ystävä ole koskaan sanonut sitä pahalla, vaan pahan tästä asiasta on ainoastaan tehnyt meidän kulttuuri joka leimaa lihavuuden huonouden merkiksi.

Itsensä hyväksyminen vaatii rehellisyyttä, ja rehellisyys puolestaan rohkeutta. Itselläni jatkuva tarve ”muottiin mahtumisesta” loppui lopullisesti vasta silloin, kun onnettomuuden myötä menetin kontrollin oman painoni hallintaan.. Se oli ahdistavaa, mutta loppupeleissä se vapautti: musta tuli onnellisempi ja ennenkaikkea sain lisää energiaa tehdä asioita joista inspiroiduin ja nautin, ja pääsin täysin sydämin toteuttamaan itseäni.

Edelleenkin aina välillä kuulen, kuinka mulle rakkaat ihmiset mollaavat itseään ja mun sydän särkyy joka kerta kun joku sanoo olevansa ällöttävä tai inhoavansa omaa kehoaan. Ihan vasta eräs kysyi mun mielipidettä kertoessaan, ettei tiedä voiko edes harrastaa seksiä koska ei tiedä mitä kumppani hänen kehostaan ajattelee. Mun ainut ajatus oli, että jos joku on niin sokea että arvottaa ihmistä pelkän ulkonäön perusteella hän ei silloin ole mun rakkaan ystäväni – tai kenenkään muunkaan – arvoinen.

Jos joku kehuu mun ulkonäköä olen tietysti imarreltu, mutta se ei kuitenkaan ole se juttu mitä mä haluan että ihmiset mussa näkee. Mä arvostan itseäni sen vuoksi mitä mä oon – ei sen miltä mä näytän tai mitä mä osaan – ja haluaisin kovasti muidenkin tekevän samoin. Ei pelkästään mun, vaan myös muiden kohdalla.

Loppupeleissä ulkonäkö on mitätön asia, johon me tuhlataan aivan liikaa energiaa ja aikaa yrittäessämme olla jotain mitä ei oikeasti ole edes olemassa, mitä ei voida koskaan saavuttaa. Kauneuden kulttuuri on todella värikäs ja meistä jokaisella on oikeus määritellä sitä olemalla juuri sellaisia, kuin me ollaan. Erilaisia, jokainen omalla tavallamme kauniita kehossa jossa meillä on hyvä olla. Kaikki pienet yksityiskohdat tekee meistä ainutlaatuisia, ja samalla korvaamattoman kauniita.

Älä siis taistele tuulimyllyjä vastaan, vaan hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Se on se, mikä tuo onnellisuutta – se, kun säästä ja kellonajasta riippumatta sulla on vapaa olo omassa kehossasi. Hyväksymällä itsesi hyväksyt myös muut juuri sellaisena kuin he ovat, lempeästi ja myötätunteisesti, ilman ainaista arvostelua.

Yksi ihanimmista asioista tässä on se, että siinä vaiheessa kun hyväksyy itsensä ja oppii rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin on syntyy yleensä luonnostaan myös halu pitää itsestään huolta. Tän kaiken myötä oon oppinut, etten tarvitse enää mitään rajoja sillä pystyn olemaan rehellinen itselleni ja siten tehdä juuri sillä hetkellä itselleni parhaat valinnat – sen sijaan, että jättäisin siskontytön synttärit välistä ja menisin salille koska treeniohjelmassa lukee niin.

Kuvat: Anni

Ja jos sun lauantai-illan suunnitelmissa on vielä puolentoistatunnin aukko niin suosittelen katsomaan kyseisen”Embrace” dokumentin Netflixistä! Ja haluankin päättää tän kirjoituksen lainaten dokumentin inspiroivaa Taryn Brumfittiä:

”Elämän tarkoitus ei ole olla koriste, jota katsellaan. ”

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Häpeästä rakkauteen

Tänä keväänä oon tietoisesti suunannnut oman katseeni yhä enemmän itseeni. Syventänyt suhdetta itseeni ja ennenkaikkea omiin tunteisiini, sekä siihen mitä ne yrittävät minulle kertoa ja voi, kuinka paljon mä oonkaan oppinut!

Oon aina tuntenut paljon enkä ole koskaan osannut kätkeä muilta, miltä musta tuntuu. Olen kyllä yrittänyt ja esittänyt kaiken olevan kivasti, mutta todellisuus ei silti oo jäänyt keneltäkään huomaamatta: tukahdutetut tunteet ja epävarmuus on velloneet mun sisällä, aiheuttaneet mulle entistä epävarmemman ja ahdistuneen olon minkä jälkeen tarpeeksi kauan muhittuaan purkautuneet sata kertaa suurempina ja täysin hallitsemattomasti ulos.

En kyennyt hillitsemään itseäni. Tunteiden heitellessä nollasta sataan aiheutin hämmennystä ja epäluuloa myös ympärilläni, sillä kukaan ei koskaan voinut tietää varmasti tarkoitanko oikeasti sitä mitä sanon – tai vaikka tarkoittaisin, niin pitäisikö se kutinsa vielä viiden minuutin kuluttua.

Näistä ajoista on onneksi aikaa, enkä onneksi edes muista milloin viimeksi oisin yllättänyt itsenikin moisilla purkauksilla. Siitä kaikesta ulos oppiminen vei aikaa. Aluksi se oli vaikeampaa, mutta mitä rehellisempi pystyin olemaan itselleni sitä helpommaksi se tuli. Räjähdyksien sijasta pystyn nykyään varmuudella ja rehellisesti sanomaan aikalailla suoraan miltä musta tuntuu – varsinkin jos jokin harmittaa- minkä vuoksi kipinä ei edes ennätä syttyä vaan se tukahtuu heti alkuunsa.

Siitä, että oon alkanut sulkemaan korvani ulkoisilta vaatimuksilta ja paineilta ja sen sijaan oppinut olemaan itselleni rehellinen on ollut iso apu.

Tänä keväänä kuitenkin oon vihdoin uskaltanut ottaa vielä isomman ja pelottavamman askeleen, ja tutustua mun tunteisiin perin pohjin. Oon oppinut, että ne on vain tunteita. Ne ei määritä mua, eikä ne ole pysyviä – ja mitä nopeammin annan niiden tulla ja päästän niistä irti, sitä elämyksellisempää mun arkeni on. Olen oppinut, että se nuoruuden tunnerikkaus elää mussa yhä ja edelleen saatan päivän aikana itkeä sekä ilosta että surusta – mutta enää se ei enteile kaaoksesta, vaan pikemminkin rauhasta.

Mä hallitsen mun tunteitani, eikä toisinpäin.

Iso apu tällä matkalla on ollut valovoimaisen Tara Langen ”Tikapuut rakkauteen” -verkkokurssi, joka on vienyt mut läpi elämän koko tunneskaalan askel askeleelta. Olen ollut kasvokkain mun tunteiden kanssa, myös niiden omien luurankojeni joita oon yrittänyt piilotella kaappiini koska oon pelännyt niitä tunteita mitä ne mussa aiheuttaa – ja oppinut, että vain päästämällä ne sieltä ulos voin olla niistä vapaa.

Vaikka asioista kuinka lukisi ja opetellisi ulkoa, niin tunteet on siitä hassu juttu ettei niiden kohdalla se kaava päde lainkaan. Ne vaatii enemmän: vaivannäköä, paneutumista, avautumista, kokemuksia, rohkeutta ja läsnäoloa.

Musta onkin vähän hassua, miten nykyään tuntuu että ihmiset ajattelevat olevansa onnellisia vain ollessaan siellä tikapuiden yläpäässä – rakkaudessa. Itseasiassa elin itsekkin ihan samassa kuplassa vielä jokin aikaa sitten! Mutta tosiasiassahan elämän ja kaiken olemisen rikkaus on piilee juurikin siinä, että pystytään kulkemaan kevyesti pitkin tikapuita ilman, että jumahdetaan ja jäädään vellomaan mihinkään tai määriteltäisiin itseämme niiden kautta.

Omalla kohdallani koin suuren oivalluksen tajutessani, että vaikka eläisin jollain elämän osa-alueella täydessä voimassani, rakkaudessa, ei se tarkoita ettenkö silti voisi olla jonkin muun asian kanssa aivan jossain muualla. Lamppu syttyi päähäni, kun uskalsin rehellisesti myöntää jumittaneeni rakkauselämän suhteen aivan liian kauan häpeän ja pelon rajamailla. Olen ollut sille niin sokea, sillä mä oon ollut yleisesti ihan äärettömän onnellinen ja ehkä myös juuri siksi – häpeän, häpeän pelon ja pelon vuoksi – oon tiedostamattani myös työntänyt niitä asioita syrjään.

Tunneherkkyyteni on siis muuttunut kaaoksesta voimavaraksi. En enää koe edes niitä nuoruudessa ahdistaneita tunteita pahoina tai huonoina, vaan näen niissäkin niiden tärkeän tehtävän tämän maailman kiertokulussa – kunhan vain en anna egolleni valtaa niiden ohjailuun.

Ja uskokaa tai älkää, oon jopa oppinut tykkäämään mun egosta! Tai ehkä ennemminkin naureskelemaan sille. Usein, jos mietin miksi mun päässä pyörii hassuja ajatuksia tai jos suunnittelen toimivani mielestäni omaan ajatusmalliini epänormaalilla tavalla huomaan sen johtuvan egosta, ja siitä kuinka se yrittää päästä mun pään sisään. Egon ajatukset on niitä, jotka ohjautuu ulkoapäin ja onnistuvat yleensä aiheuttamaan vain tyhjyyttä, kurjuutta ja ahdistusta. Mutta sitäkään ei kannata pelätä, vaan sillekkin on hyvä oppia olemaan rehellinen – yleensä se onnistuu parhaiten kysymällä itseltään ”miksi”.

En tiedä saitteko mun kirjoituksesta mitään tolkkua, mutta toivon kovasti että ymmärsitte edes jotain! Näitä asioita kun on välillä niin hankala selittää, vaan ne usein pitää kokea jotta ne pääsee kunnolla ihon alle. Sen vuoksi oonkin kiitollinen, että lähdin mun mielettömän maaliskuun kunniaksi mukaan Taran verkkokurssille ja otin kunnon otteen mun tunteistani. Jos haluat tehdä samaa, niin suosittelen tutustumaan – tää ei siis ole mikään maksettu mainos, vaan ostin kurssin ihan omilla pennosillani enkä olis voinut rahojani paremmin käyttää.

Kunhan vaan muistaa pitää mielensä avoinna, niin on mahdollisuus oppia nauttimaan elämästä sen mahtavimman voiman kautta.

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa