Sinkkuelämän syövereissä

En oo aiemmin kirjoittanut hirveän avoimesti mun seuraelämästä, vaikkei kellekkään oo varmaan jäänyt epäselväksi että oon viihtynyt jo pitkään sinkkuna. Siis hyvin pitkään. Useampia pitkiä ja epämääräisiä suhdekuvioita on kyllä vuosien varrelle mahtunut, mutta kaikki hyväkin on aina loppunut aikanaan.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin jos mietin asioita mun nykyisellä mittapuulla ja siitä vinkkelistä, millaisena mä nykyään näen parisuhteen en koe koskaan edes oikeasti seurustelleeni. Olen kyllä leikkinyt tyttöystävää, mutta parisuhteeksi en enää kutsuisi niitä aikoja – vaikka en niitä kyllä kadukkaan.

Aiempi vaitonisuus aiheesta johtuu osittain siitä, etten oo halunnut ihan kaikkia mun ajatuksia mun mahdollisten tulevien deittikumppanien luettavaksi, mutta tässä mä nyt olen teidän toiveesta 😀 Huomaa perfekti. Välillä koen koko blogin riskinä deittailulle sillä ei tarvi olla kovinkaan taitava googlen käyttäjä löytääkseen tänne – ja fakta kun sattuu olemaan se, etten minä oo synonyymi mun blogille harva tuntuu ymmärtävän sitä. Vähän sama, kun ihmisiä ei kannata määrittää senkään mukaan jos sattuu olemaan lääkäri, opettaja, kuninkaallinen tai ajaa hienoa autoa ja omistaa 12 kissaa. Nimittäin loppupeleissä vaan sillä ihmisellä itsellään on väliä.

Pari kertaa on ollut suorastaan raivostuttava olo treffeillä, kun toinen on tehnyt kunnon taustatutkimuksen ja sen perusteella ties mitä olettamuksia minusta. Itse ennemmin annan mahdollisuuden ihmisille, kuin tulkinnalle jonka oon hänestä tehnyt. Parhaita onkin ollut treffien jälkeiset ”sähän oletkin ihan normaali” -tyyppiset lausahdukset.

Mulla itselläni ei ole sen kummemmin kriteereitä miestä kohtaan, vaan haluan kohdata ihmisen ihmisenä. Oon ollut kymmeniä kertoja ihastunut mielikuviin ja päästänyt sen vuoksi paljon tärkeämpiä asioita sormien läpi. Mielikuvat ja liika ajattelu onkin mulla ne ongelmat, joista mun deittailukuviot on kärsiny eniten. Kohtalotovereita?

Tää ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mulla olis kriteereitä lainkaan. Oon nimittäin nykyään todella tarkka siitä, miten annan toisten kohdella minua. Kuka tahansa voi laella mitä tahansa ihanuuksia ja vetää oikeista naruista, mutta teot puhuu aina puolestaan. Tunnen oman arvoni enkä mielestäni ole ansainnut huonoa kohtelua, enkä sitä aio sietääkkään.

Tällä hetkellä elän mun sinkkuelämässä taantumakautta. Oikeastaan ykskään mies ei oo hetkeen onnistunut herättämään kiinnostusta eikä ajatukset treffeistä kiinnosta, ja edellisistä treffeistä taitaa olla aikalailla kuukausi aikaa. Just nyt haluan elää mahdollisimman mukavasti ja pitää itsestäni hyvää huolta enkä edes jaksaisi nähdä vaivaa, että laittaisin itseni nätiksi, meikkaisin, suoristaisin hiukseni jonkun miehen takia. Kun on vielä olemassa riski vaivaannuttavasta viinilasillisesta säästä keskustellen.  Tai riski, että ihastun ja kadotan hetkeksi järkeni – enkä just nyt jaksais sitäkään.

Sanokaa kiltit etten oo ainut, jonka mielestä deittailu tuntuu välillä ihan hirveän raskaalta?

Tosin parin kuukauden kuluttua saatankin olla ihastunut kolmeen mieheen samanaikaisesti, ja haaveilla punaisesta tuvasta ja perunamaasta.

Kaikessa on aina puolensa ja musta tuntuu, että vasta viime vuosina mä oon oppinut sinkkuuden hienouden ja päästänyt irti ajatuksesta pakonomaisesta kumppanin tarpeesta. En halua tarvita ketään. Onnellinen kun voi olla ihan itsekseenkin, eikä siihen tarvita kahta. Toki sitä välillä haikeudella katselee vierestä ystävien perhe-elämää, mutta parasta on että tiedän kaiken sen ihanan olevan mulla vielä edessä!

Sen hetken, kun tajuan katsovani häntä silmiin. Ensisuudelma. Mun ensimmäinen itse keksimäni kriisi. Se tunne, kun tietää toisen olevan siinä.

Xoxo,
Aino


Päivittäistä inspiraatiota ja oivalluksia mun muissa kanavissa:
IG @makelaino
FB RAWinto

Välillä yksinäisyys itkettää

Positiivinen, reipas, sosiaalinen ja (vähän ehkä jopa liiankin?) puhelias. Ne on adjektiiveja, jotka varmaan lähes jokainen mut tunteva ihminen liittää muhun – ne on iso osa mun identiteettiä, sitä kuka mä olen. Mä oon se tyyppi, joka on luotu ihmisten seuraan ja tuun toimeen kaikkien kanssa, viihtyen hyvin todella monenlaisessa seurassa.

Tällä hetkellä asun viiden vuoden sisään kolmannessa kaupungissa. Oon siis kahdesti jo jättänyt mun kaverit kauas, satojen kilometrien päähän ja lähtenyt yksin kohti tuntematonta. Onneksi mulla on aina ollut aika helppoa löytää kavereita enkä oo koskaan jäänyt vellomaan yksinäisyyden tunteeseen. Mutta silti, siitä huolimatta ettei mulla ole kavereista pulaa mä silti välillä tunnen olevan tosi yksin.

Se selittämätön tunne tulee aina ajoittain ja onnistuu lamaannuttamaan mut aina hetkeksi.

Ehkä yksinäisyys ei oo paras sana kuvaamaan sitä mun tunnetta sillä se ei riipu mitenkään siitä oonko seurassa vai en – saatan nimittäin kavereidenkin keskellä tuntea olevani aivan yksin. Lapsena kaikki oli niin helppoa kun ikätovereiden elämä muodostui aikalailla samoista asioita, mutta nyt musta tuntuu välillä ettei kukaan ymmärrä mua.

Onko kellään teistä koskaan samoja tuntemuksia? Mullahan on elämässä kaikki tosi kivasti ja fiilistelen sitä, että mulla on mahdollista tehdä mulle tärkeitä ja mielekkäitä asioita. Mä oon aina ollut aika omalaiseni ja monesti mun vapaa-ajan viettotavat poikkeaa muiden jutuista paljonkin – en tiedä eristänkö itseni tiedostamattani tarkoituksellisesti muista, mutta toisaalta.. miksi tekisin jotain itselleni vähemmän mieluisampaa siksi että tekisin sen toisten kanssa?

Usein mä myös viihdyn hyvin paljon yksin, mutta Yhteenkuuluvuuden tunne ja se, että kokee itsensä hyödylliseksi ja tarpeelliseksi taitaa olla ihmisluonnolle perustarpeita. Ehkä se on niiden vähäisyys, mikä aina ajoittain saa kyyneleet virtaamaan vuolaasti.

Positiivinen, reipas, sosiaalinen ja puhelias – sitä kaikkea mä oon. Ja niiden lisäksi välillä ihan pirun yksin.

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa