Elätkö koriste-esineen elämää?

Käytin eilen varmaan elämäni parhaat puolitoista tuntia katsomalla Netflixistä dokumentin ”Embrace”. Kyseinen dokumentti käsittelee kehonkuvaa ja syventyy etenkin pohtimaan miksi niin moni meistä inhoaa omaa kehoaan. Dokumentti kosketti, se herätti monenlaisia tunteita ja ajatuksia aina surusta ja ahdistuksesta inspiraatioon, ihailuun ja voimakkaaseen lämpöön.

Koen itse olevani siinä mielessä onnekas, että koen olevani suurimman osan ajasta hyvin sinut itseni kanssa. Tottakai mullakin on välillä niitä päiviä jolloin olo on jotenkin epämiellyttävä, mutta niitä on kuitenkin suhteessa todella vähän – osaan nauttia mun kehosta ja rakastaa sitä ihan jokaista kylkimakkaraa, arpea ja ryppyä myöten.

Kuitenkin vielä pari vuotta sitten tilanne oli ihan toinen. Kulutin hirveästi aikaa ja energiaa miettien mikä kaikki mun kehossa oli vialla ja tein hyvin paljon valintoja sen mukaan, miten voisin poistaa näitä ”ongelmia”. Nyt tajuan, että tavoittelin jotain mikä ei ollut edes todellista – se oma illuusio siitä millainen mun olis pitänyt olla oli täysin ulkopuolelta syntynyt mielikuva. En silloin edes tajunnut miten se oman kehon jatkuva inhoaminen vaikutti mun jokaiseen elämän osa-alueeseen.Kiittämöttämyys ja jatkuva itsensä haukkuminen johti siihen, että vaikka pääsinkin tavoitteeseeni en osannut olla tyytyväinen vaan halusin jotain vielä enemmän, olin kyltymätön.

Se kaikki hallitsi mun elämää ja vaikkei kukaan sitä myöntäis, niin tiedän että se hallitsee monella edelleenkin. Tietynlaiseen muottiin ahtautuminen vaatii uhrauksia ja kontrollia, joka vie helposti mukanaan koko elämän. Ajatusmalli ”laiskat keksii tekosyitä” inspiroi mua silloin, mutta nykyään se onnistuu vaan tekemään mut surulliseksi – miksi mun pitäisi tehdä uhrauksia jonkin niin mitättömän asian, kuin mun ulkonäköni vuoksi?

Meidän kulttuuri on yksi iso osa tätä ongelmaa, sillä se arvottaa naisia todella paljon ja karusti ulkonäön perusteella. Jo lapsesta asti opitaan alitajuisesti, että lihavuus on pahasta ja laihuus hyvästä, ja mitä pienempi oot niin sitä parempi. Ajatus siitä että laihduttaminen tai laihuus olis jotenkin tervettä tai tekis meistä automaattisesti onnellisia on todella kieroutunut, sillä eihän se valitettavasti niin mene. Se on illuusio jota meille syötetään päivästä toiseen joka tuutissa niin ettei enää edes osata nähdä totuutta.

Kun ympäristö on mitä on, ollaan myös itse herkempiä sen vaikutuksille. Yksi mun parhaista ystävistä piti mua lapsena ”maailman lihavimpana lapsena”, vaikken edes ollut mitenkään lihava vaan ainoastaan koska söin niin paljon. Edelleen välillä naureskellaan tälle eikä mun ystävä ole koskaan sanonut sitä pahalla, vaan pahan tästä asiasta on ainoastaan tehnyt meidän kulttuuri joka leimaa lihavuuden huonouden merkiksi.

Itsensä hyväksyminen vaatii rehellisyyttä, ja rehellisyys puolestaan rohkeutta. Itselläni jatkuva tarve ”muottiin mahtumisesta” loppui lopullisesti vasta silloin, kun onnettomuuden myötä menetin kontrollin oman painoni hallintaan.. Se oli ahdistavaa, mutta loppupeleissä se vapautti: musta tuli onnellisempi ja ennenkaikkea sain lisää energiaa tehdä asioita joista inspiroiduin ja nautin, ja pääsin täysin sydämin toteuttamaan itseäni.

Edelleenkin aina välillä kuulen, kuinka mulle rakkaat ihmiset mollaavat itseään ja mun sydän särkyy joka kerta kun joku sanoo olevansa ällöttävä tai inhoavansa omaa kehoaan. Ihan vasta eräs kysyi mun mielipidettä kertoessaan, ettei tiedä voiko edes harrastaa seksiä koska ei tiedä mitä kumppani hänen kehostaan ajattelee. Mun ainut ajatus oli, että jos joku on niin sokea että arvottaa ihmistä pelkän ulkonäön perusteella hän ei silloin ole mun rakkaan ystäväni – tai kenenkään muunkaan – arvoinen.

Jos joku kehuu mun ulkonäköä olen tietysti imarreltu, mutta se ei kuitenkaan ole se juttu mitä mä haluan että ihmiset mussa näkee. Mä arvostan itseäni sen vuoksi mitä mä oon – ei sen miltä mä näytän tai mitä mä osaan – ja haluaisin kovasti muidenkin tekevän samoin. Ei pelkästään mun, vaan myös muiden kohdalla.

Loppupeleissä ulkonäkö on mitätön asia, johon me tuhlataan aivan liikaa energiaa ja aikaa yrittäessämme olla jotain mitä ei oikeasti ole edes olemassa, mitä ei voida koskaan saavuttaa. Kauneuden kulttuuri on todella värikäs ja meistä jokaisella on oikeus määritellä sitä olemalla juuri sellaisia, kuin me ollaan. Erilaisia, jokainen omalla tavallamme kauniita kehossa jossa meillä on hyvä olla. Kaikki pienet yksityiskohdat tekee meistä ainutlaatuisia, ja samalla korvaamattoman kauniita.

Älä siis taistele tuulimyllyjä vastaan, vaan hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Se on se, mikä tuo onnellisuutta – se, kun säästä ja kellonajasta riippumatta sulla on vapaa olo omassa kehossasi. Hyväksymällä itsesi hyväksyt myös muut juuri sellaisena kuin he ovat, lempeästi ja myötätunteisesti, ilman ainaista arvostelua.

Yksi ihanimmista asioista tässä on se, että siinä vaiheessa kun hyväksyy itsensä ja oppii rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin on syntyy yleensä luonnostaan myös halu pitää itsestään huolta. Tän kaiken myötä oon oppinut, etten tarvitse enää mitään rajoja sillä pystyn olemaan rehellinen itselleni ja siten tehdä juuri sillä hetkellä itselleni parhaat valinnat – sen sijaan, että jättäisin siskontytön synttärit välistä ja menisin salille koska treeniohjelmassa lukee niin.

Kuvat: Anni

Ja jos sun lauantai-illan suunnitelmissa on vielä puolentoistatunnin aukko niin suosittelen katsomaan kyseisen”Embrace” dokumentin Netflixistä! Ja haluankin päättää tän kirjoituksen lainaten dokumentin inspiroivaa Taryn Brumfittiä:

”Elämän tarkoitus ei ole olla koriste, jota katsellaan. ”

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Meidän paras ja huonoin ominaisuus

Oon superfoodien yhteydessä puhunut paljon adaptogeeneistä ja moni onkin varmasti kuullut kyseisen sanan muun muassa maca-jauheesta puhuttaessa. Meidän keholla on siis kyky adaptoitua eli mukautua vallitseviin olosuhteisiin ja halutessamme voidaankin vaikuttaa siihen paljon päivittäisillä valinnoillamme – rutiineilla, ruokavaliolla, tyylillä millä treenataan ja niin edespäin..

Tykkään itse välillä – erityisesti kiireisinä aikoina – hakea apua adaptogeeneistä, mutta en kuitenkaan halua turvautua niihin liiaksi vaan ennemminkin käyttää niitä kausittain sillä en halua tulla ”riippuvaiseksi” mistään. En halua, etten pysty nukahtamaan iltaisin ilman reishiä, vaan mielummin nautin sen rentouttavista ja rauhoittavista vaikutuksista silloin kun se on tarpeen. Kuitenkin pyrin siihen, että mun keho luonnostaan toimis normaalilla tavalla ilman mitään ylimääräisiä apuja – vaikka ne luonollisia oliskin.

En tiedä kuinka moni teistä on koskaan pohtinut tätä adaptoitumisen taikaa sen syvemmin, mutta viimeaikoina se on pyörinyt omassa päässä vähän enemmänkin. Se on nostanut päätään useissa keskusteluissa ja saanut aikaan mussa jos jonkinlaisia oivalluksia, jotka halusin nyt kirjoittaa ylös ja jakaa teillekkin, samalla ehkä vähän ymmärtää itsekin itseäni paremmin. Ja kuka tietää – kenties parhaassa tapauksessa teidänkin mielessä herää jotain, jonka voisitte jakaa mun kanssa ja josta voisin itse taas päästä asiassa vähän syvemmälle?

Tällä hetkellä oon mun pohdinnoissa siinä pisteessä, että adaptoituminen on mun mielestä sekä yksi kehon parhaimmista että huonoimmista puolista. Silloin kun on stressi ja kiire, niin on hyvä että meidän keho reagoi siihen – mutta kuinka hyvä se silloin on, kun stressi pitkittyy? Huomaamatta me nimittäin totumme siihen: unettomuuteen, jatkuvaan kiireeseen, ahdistukseen, ainaiseen paineen tunteeseen, suorittamiseen, ruokahaluttomuuteen – mitä näitä nyt onkaan.. Adaptoitumista tapahtuu aikalailla kaiken suhteen, niin hyvässä kuin pahassakin eikä pelkästään stressin suhteen (vaikka se loistava esimerkki onkin).

Keho tottuu kaikkeen – niin hyvään kuin huonoonki.

Tai ehkä voisi paremminkin sanoa, että stressin eri olomuotoihin sillä mä itse näen stressin enemminkin kehon epätasapainotilana. Kun me alamme toimimaan meille uudella/vieraalla tavalla keholla menee hetki tottua siihen, mutta kuitenkin se oppii pian käyttämään sille annettuja voimavaroja olosuhteisiin sopivalla tavalla. Ja koska ihmismieli on vahva niin me monesti uskotaan asioiden olevan ihan kunnossa, koska me koetaan olomme hyväksi – ja yleensä tämä hyvä olo on juurikin kehon nerokkaan mukautumiskyvyn ansiota.

Tästä yks loistava, tai ehkä vähän surullinenkin, esimerkki on nuorten naisten kuormittava elämäntyyli (liiallinen treenaaminen/liian vähäinen syöminen/riittämätön palautuminen ja lepo/henkinen stressi ja riittämöttömyyden tunne) joka on usein helposti ”järjellä perusteltavissa” jolloin meidän helppo uskoa, että se on oikein. Monesti tälläisessä tilanteessa kuitenkin hormonitoiminta menee sekaisin ja kuukautiset jäävät pois – mutta siitä ei huolestuta, koska olo on energinen ja hyvinvoiva. Ainut vaan, että järjellä ajateltuna moni varmasti tajuaa ettei se ole tervettä lisääntymisikäisellä naisella.

Myös painonpudotus selittyy paljolti tällä samalla – tai siis eniten se myytti, miksi paino yleensä ensin putoaa nopeasti ja sitten yhtäkkiä se hiipuu: keho nimittäin tottuu muutokseen, ja oppii käyttytymään itselleen parhaimmalla tavalla niissä olosuhteissa.

On myös paljon ihmisiä, jotka nukkuu vain pari tuntia yössä ja silti kokevat voivansa hyvin. Tai tyyppejä, jotka syövät päivästä toiseen ravinnotonta roskaruokaa eivätkä koe olossaan mitään valittamista – faktahan on, että kyllä keho siitäkin energiaa saa ja se oppii käyttämään polttoaineekseen sitä mitä sille annetaan, mutta se onko se kovin terveellistä on taas sitten asia erikseen.

Tästä syystä ”kuuntele omaa kehoasi” on hieman valju ohje, jos olosuhteet joissa elät eivät ole hyvinvoinnille optimaaliset. Jos sua väsyttää joka päivä kun tuut töistä kotiin ei se välttämättä ole merkki siitä, että sun pitäisi nukkua enemmän. Tai jos sulla ei ole koskaan nälkä, niin se ei tarkoita sitä ettei sun tarvitsisi syödä. Tietysti joskus on päiviä jolloin väsyttää tai ei nälätä yhtään, mutta jatkuvana olotilana se ei ole normaalia. Sen varmaan kertoo jokaisen järki?

Ja vaikka me kuinka haluttais kuvitella olevamme jotenkin spesiaaleja niin tän asian suhteen valitettavasti kukaan meistä ei ole superihminen, joka kestää ylimäärin stressiä osakseen – tulipa se stressi sitten mistä tahansa: töistä, fyysisestä tai henkisestä kuormituksesta, huonosta ruokavaliosta, unettomuudesta, jatkuvasta sokerikoukusta, hormoniongelmista.. Henkilökohtaisia eroja toki on siinä mikä saa kenenkin tasapainon järkkymään ja tottakai toiset jutut sopii toisille paremmin kuin toisille, mutta tyhmä ei kuitenkaan kannata olla.

Kuten jo aiemminkin oon kirjoittanut, niin hetkellisenä juttuna kaikenlaiset epätasapainotilat elämässä on ihan okei ja yleensä ne on niitä jotka saa myös aikaan muutosta. Muutosta, jota me tarvitaan ja kaivataan, että päästään elämässä eteenpäin. Mutta yhtä juttua oon miettinyt, ja monen kanssa tästä itseasiassa keskustellutkin.. Mitä jos me jumahdetaan ja uskotaan voivamme hyvin tilassa, joka on meille epäluonnollinen ja etenkin sellaiseen joka pidemmällä tähtäimellä syö meidän terveyttä – vaikkakin se hetkellisesti tuntuiskin ihan hyvältä ? Onko meidän aina pakko käydä rajalla, että opitaan mikä on oikeasti meille parasta?

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa