Välillä yksinäisyys itkettää

Positiivinen, reipas, sosiaalinen ja (vähän ehkä jopa liiankin?) puhelias. Ne on adjektiiveja, jotka varmaan lähes jokainen mut tunteva ihminen liittää muhun – ne on iso osa mun identiteettiä, sitä kuka mä olen. Mä oon se tyyppi, joka on luotu ihmisten seuraan ja tuun toimeen kaikkien kanssa, viihtyen hyvin todella monenlaisessa seurassa.

Tällä hetkellä asun viiden vuoden sisään kolmannessa kaupungissa. Oon siis kahdesti jo jättänyt mun kaverit kauas, satojen kilometrien päähän ja lähtenyt yksin kohti tuntematonta. Onneksi mulla on aina ollut aika helppoa löytää kavereita enkä oo koskaan jäänyt vellomaan yksinäisyyden tunteeseen. Mutta silti, siitä huolimatta ettei mulla ole kavereista pulaa mä silti välillä tunnen olevan tosi yksin.

Se selittämätön tunne tulee aina ajoittain ja onnistuu lamaannuttamaan mut aina hetkeksi.

Ehkä yksinäisyys ei oo paras sana kuvaamaan sitä mun tunnetta sillä se ei riipu mitenkään siitä oonko seurassa vai en – saatan nimittäin kavereidenkin keskellä tuntea olevani aivan yksin. Lapsena kaikki oli niin helppoa kun ikätovereiden elämä muodostui aikalailla samoista asioita, mutta nyt musta tuntuu välillä ettei kukaan ymmärrä mua.

Onko kellään teistä koskaan samoja tuntemuksia? Mullahan on elämässä kaikki tosi kivasti ja fiilistelen sitä, että mulla on mahdollista tehdä mulle tärkeitä ja mielekkäitä asioita. Mä oon aina ollut aika omalaiseni ja monesti mun vapaa-ajan viettotavat poikkeaa muiden jutuista paljonkin – en tiedä eristänkö itseni tiedostamattani tarkoituksellisesti muista, mutta toisaalta.. miksi tekisin jotain itselleni vähemmän mieluisampaa siksi että tekisin sen toisten kanssa?

Usein mä myös viihdyn hyvin paljon yksin, mutta Yhteenkuuluvuuden tunne ja se, että kokee itsensä hyödylliseksi ja tarpeelliseksi taitaa olla ihmisluonnolle perustarpeita. Ehkä se on niiden vähäisyys, mikä aina ajoittain saa kyyneleet virtaamaan vuolaasti.

Positiivinen, reipas, sosiaalinen ja puhelias – sitä kaikkea mä oon. Ja niiden lisäksi välillä ihan pirun yksin.

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta

 

Multa kysytään usein mielipidettä herkuttelusta ja sitä, että herkuttelenko itse ja kuinka usein. Yleisesti tuntuu olevan vallalla käsitys ettei ihminen voi herkutella ja nauttia elämästään, jos sitä haluaa elää kuten minä haluan – eli terveellisesti, tiedostavasti.

Uskon sen johtuvan hyvin pitkälti median siihen liittämistä harhakuvista mitkä on alkaneet muodostua enemmän kuin vakioiksi, kun terveellinen elämäntyyli on noussut yhä enemmän pinnalle ja saanut ihmisiltä yhä suuremmassa määrissä huomiota on myös. Lehtien ja netin ollessa pullollaan onnistumistarinoita, joissa muutamassa kuukaudessa on pudotettu hurja määrä kiloja kieltäytymällä tästä ja tuosta, punnitsemalla jokaisen suupalan ja kellottamalla ateriansa on varmasti siihen vaikutuksensa – eikä se ole mikään ihme.

Mitä ihmisten juttuja kuuntelee ja lukee esimerkiksi netin keskustelupalstoilta musta tuntuu, että yksi oleellinen tosiseikka on unohtunut: laihduttaminen ja terveellinen eivät ole synonyymeja toisillensa. Mielessä tuntuu usein olevan vain painonpudotus ja nykykulttuuriin sopivalla tavalla ”mulle-kaikki-heti-nyt” -tyylillä, jolloin helposti sokaistuu todellisuudelle.

Suunnitellaan ja eletään siellä ”sitten kun” -maailmassa ja unohdetaan, että voitais olla onnellisia ihan just nyt – ihan vaan yksinkertaisesti miettimällä vastausta kysymykseen ”miksi?”.

Nyt moni siellä varmaan miettii, että miten tää liittyy otsikon kohtuulisuuteen ja kohtuuttomuuteen, ja siihen herkutteluun? 

Hyvinkin oleellisesti! Mä olen nimittäin elänyt niin, että oon ostanut kaupasta lähestulkoon pelkkiä herkkuja. Oon myös punninnut jokaisen suupalani ja vetänyt herkkuövereitä ”tankkauspäivinä”. Molemmat oli selviä heijasteita mun malttamattomuudesta, joka johti huonoihin valintoihin ja jatkuvaan tyytymättömyyteen.

Monilla tuntuukin olevana ongelmana juuri se tyytyämättömyys omiin valintoihin. Ensin ”kituutetaan” syömällä terveellistä ruokaa ja sitten joko selkärangan katketessa tai herkkupäivän koittaessa lähtee mopo käsistä ja siitä seuraa yleensä jäätävä morgan.

Sillä hetkellä on tärkeintä oppia kysymään itseltä ”miksi”. Se oli se, mitä mä rupesin tekemään kun en ymmärtänyt omaa holtitonta käytöstäni. Rupesin kyseenalaistamaan omia valintojani ja tajusin, ettei niissä ollut mitään järkeä. Mun omat perustelut oli onttoja ja jätti mut tyhjäksi.

Nykyään mitä tulee herkutteluun ihmiset yleensä yllättyy mun löysästä asenteesta sen suhteen. Herkuttelu ei ole mulle mikään ongelma ja vastaan aina harrastavani sitä lähes päivittäin – enkä edes valehtele! Elän terveellisesti, mutta nautinnot on mulle tosi tärkeitä. Enkä varmasti ole ainoa, joka ajattelee samoin. Nykypäivänä meidän ”tavalliset” nautinnot ei vaan onnistu tyydyttämään meidän tarpeita sillä ne toistaa halvalla/helposti/nopeasti -reseptiä mikä toistuu aika monessa meidän elämässä. Ja sellaiset asiat tuo hetkeksi iloa, mutta lopulta tekee olon aika kurjaksi.

Jokaiselle meistä kohtuus on omanlainen käsite, mutta siitä huolimatta mun mielestä jokaisen ihmisen kuuluis saada osakseen nautintoja. Nykyään tuntuu olevan vallalla se ajatus, että on tosi hienoa jos on pystynyt kieltämään itseltään jotain pitkäksi aikaa – ”vitsi mä oon kova tyyppi” – ja tottakai oman mielensä lujuutta on hyvä aina välillä testata.. Mutta, onko jatkuva kielloissa eläminen lopulta kovinkaan antoisaa? Onko se egon saama kicksi siitä muka niin mieletön? Voin kertoa: ei se ole. Mä oon nimittäin elänyt sillä tavalla. Monesti holtiton herkuttelu johtuu pohjimmiltaan tyytymättömyydestä ja tunnelukoista – kun taas joskus mielihalujen takana on ihan muita kuin tunnesyitä, esimerkiksi energianpuute tai suoliston hiiva.

Kuitenkin silloin kun on itse tietoinen omien valintojensa taustoista, myös nautinnot tuntuu entistä paremmilta eikä niistä tarvitse potea huonoa omaatuntoa. Kun aidosti haluaa elää terveellisesti ja tehdä itselleen vain parhaita valintoja, myös herkuttelu ja elämästä nauttiminen muuttuu yleensä helpommaksi. Silloin ne epäterveelliset, itselle huonot valinnat ei yleensä edes tunnu vaihtoehdoilta – mutta niidenkään nautiskelu ei aiheuta sen kummempia tunnontuskia, kun omat motiivit on selkeät.

Mun motiivina toimii se, että viihdyn hyvinvoivana ja energisenä. Silloin kun syön hyvin mä myös oon paljon positiivisempi, tehokkaampi ja enemmän läsnä. Ja niinä hetkinä, jos lähden kavereiden kanssa ulos ja ilta päättyy shottiralliin tai ravintolassa otan jälkiruoaksi talon jäätelöä mä osaan nauttia myös niistäkin – sillä ne ei oo mun normi, vaan pieni nyanssi joka tekee juuri siitä hetkestä täydellisen.

Ja sitä elämä juuri on: hetkiä. Kokonaisuus ei tuu koskaan olemaan täydellinen eikä me koskaan tulla olemaan valmiita, mutta juuri tästä hetkestä me voidaan saada kaikki mahdollinen ilo irti, jos vain niin halutaan.

Mikä motivoi sua voimaan hyvin? Ihanaa uutta viikkoa kaikille, mä haen nyt pakkasesta mun karamelli-karpalojäätelön ja alan viettämään leffailtaa 😉

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa