Kuka olisi uskonut?

Hyvää syntymäpäivää, minä! Vau. Tänään tuli mittariin täyteen maagiset 27-vuotta ja ei voi kyllä muuta sanoa, että onpahan ollut vuosi. Tässä iässä syntymäpäivät ei sinällään tunnu enää miltään, mutta näinä päivinä on aina hauskaa pysähtyä hetkeksi miettimään kulunutta vuotta ja omaa elämäänsä.

Ja tänään se nostaa ihan valtavan leveän hymyn mun kasvoille.Nuorempana ajattelin, että menisin naimisiin 26-vuotiaana. Jotenkin aikaisemmin pidin tätä ikää ”aikuisena” ja aikuiseen, tasapainoiseen ja onnelliseen elämään mun mielessäni tietysti kuului mies, omakotitalo ja kaikkea muuta idyllistä. Jotenkin tää ajatus iskostui niin syvälle muhun itseeni, että siitä on ehkä ollut vaikeinta päästää irti – tajuta, etten ole epäonnistunut tai yksinäinen vaikka alkuperäinen ajatus mun omasta onnesta oli erilainen.

Onnea kun on niin monenlaista. Hassua on, etten sillon edes osannut kuvitellakkaan kuinka onnellinen voisin olla muuten. Oon onnellinen, että oon aina rohkeasti tehnyt asioita omalla tavallani – kyseenalaistaen ne omat kuvitelmani ja haaveeni. Jos en olis tehnyt niin, en olis nyt tässä. Oon siitä onnekas, ettei mun onni vaadi mitään glitteriä tai glamouria. Se koostuu ihan tavallisista, arkisista asioista. Ja sitten ne kaikki satunnaiset glitterit ja glamourit – ne tekee mun elämästä entistä kivempaa silloin kun sattuvat kohdalle, mutta ei kuitenkaan määritä mun onnea. Sillä sen teen minä itse <3

Ihanaa viikonloppua!

Rakkaudella,
Aino


Päivittäistä inspiraatiota ja oivalluksia mun muissa kanavissa:
IG @makelaino
FB RAWinto

Ja maailma on jälleen selkeä

Jo viime syksynä mun hermoratahieroja ihmetteli miten ihmeessä mun näköhermot on aina niin jumissa ja nyt alkuvuodesta rupesin huomaamaan sen itsekkin kroonistuneena päänsärkynä. Ei jyskytyksenä, vaan kireytenä otsan alueella joka helpotti kun hieman ”venytteli”.

Ajattelin, että tuijotan liikaa näyttöä sillä kun viikonloppuisin olin pari päivää ilman tietokonetta tuntui kuin kiristävä vanne olisi katkennut pään ympäriltä.

Jos olisin heti nöyrtynyt olis tilanne helpottanut saman tien, mutta halusin hetken vielä taistella väistämätöntä kohtaloani vastaan. Vasta siinä vaiheessa, kun näkökenttä alkoi välillä sumentumaan ja siihen ilmestyi välillä mustia täpliä päätin mennä näöntarkastukseen.. ja kuulin sen minkä jo tiesin: tarvitsen silmälasit.

Mulla on ollut lasit jo lapsena. Tosin ei mitkään tavalliset lasit, vaan niissä oli toinen silmä peitettynä koska mun toinen silmä oli toista niin paljon laiskempi. Sain silmälääkäristä myös silmälapun, jota käytettiin ainakin merirosvoleikeissä jos ei muuten. Kuitenkin ala-asteelle mentäessä laseista luovuttiin ja nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeen ympyrä sulkeutuu.

Ja voi että kuinka ihanaa on kun näkee ilman että tarvitsee pinnistellä! Maailma on kirkas ja selkeä, eikä otsalihaksia tarvi jumpata jatkuvasti nähdäkseen. Ja kas kummaa, ne mustat pisteetkin on kadonneet näkökentästä!

Kaiken tän kivan olon lisäksi mä myös tykkään hirveästi mun uusista laseista. Ostin kahdet tosi erilaiset ja ne tuo kivasti eloa mun kasvoihin ja ilmeeseen. Ihanaa! Kyllä kannatti nöyrtyä ja myöntää ettei silmäparat enää jaksa samalla tavalla kuin nuoruusvuosina.

Vanhuus ei tuu yksin, mutta kaksin onkin paljon kivempi.

Kirkkain linssein,
Aino


Päivittäistä inspiraatiota ja oivalluksia mun muissa kanavissa:
IG @makelaino
FB RAWinto