Jäähyväiset

Olin tänään lounaalla mun ihanan ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt aivan liian pitkään aikaan. Hänen lämmin ja vastaanottavainen energia saa mussa aina ihmeitä aikaan – jotenkin kummassa jo ihan pelkällä länsäolollaan mulle tulee niin helppo ja turvallinen olo, että mun suusta alkaa hyppimään alitajunnassa usein jo pitkäänkin lymynneitä ajatuksia joita oon yrittänyt piilotella viimeiseen asti. Voin sanoa mitä vaan eikä mikään tunnu yhtään hassulta tai väärältä.

”Mä haluan lopettaa kirjoittamisen.”

Se oli se tänään se mun suusta karannut suurin sammakko, joka jätti jälkeensä niin kevyen ja hilpeän olon – sellaisen, että teki mieli vaan halailla ja tanssia! – ettei päätöstä tarvinnut enää sen kummemmin miettiä. Turvallisessa, hyväksyvässä ilmapiirissä päätöksen tekeminen oli helppoa. Ajatus on ollut mun mielessä pitkään, mutta on niin vaikea päästää irti jostain mikä on ollut itselle joskus niin rakasta.

Kirjoittaminen, teidän kanssa vuorovaikuttaminen, inspiroiminen, ideoiminen, niin itseni kuin teidänkin motivoiminen… ne kaikki on ollut aivan huikeita juttuja. Viisi vuotta ei tunnu aikana pitkältä, mutta siihen on mahtunut todella – todella – paljon kaikenlaista ja kaikkea sitä ihanaa muistellessa tuntuu ihan hullulta päästä irti siitä kaikesta.

En kuitenkaan oo pitkään aikaan kokenut enää sitä palavaa intohimoa tätä hommaa kohtaan. Musta on tuntunut ettei mulla oo mitään sanottavaa tai annettavaa – ja sen vuoksi mulla onkin ollut jatkuvasti todella huono omatunto sillä haluaisin tarjota teille laadukasta ja merkityksellistä luettavaa. Tänään tajusin, että oon luonut itselleni valtavat paineet tän kaiken suhteen enkä pysty enää täyttämään niitä.

Enkä rehellisesti sanottuna edes halua.

Kun aikoinaan viitisen vuotta sitten alotin kirjoittamisen en tiennyt mihin olin ryhtymässä enkä olis uskaltanut unelmoidakkaan mihin mä seikkailuihin mun blogi tuleekaan mut viemään! Kuinka ihaniin ihmisiin saan tutustua ja kuinka monista heistä on tullut mulle rakkaita ystäviä, ja miten unohtumattomia elämyksiä saankaan kokea.En tajunnut, kuinka paljon tästä voisikaan nauttia ja kuinka voimaannuttavaa omien ajatuksien ja oivallusten jakaminen ja niistä keskusteleminen olisikaan.

Oon niin kiitollinen kaikesta, ihan kaikesta ja jokaisesta ihmisistä joihon oon viimeisten vuosien aikana tutustunut. Ja teistä jokaisesta siellä ruudun toisella puolen!

Näiden vuosien varrella mä olen muuttunut, kasvanut ja elänyt ja tää blogin on tehnyt sitä samaa mun mukana. Samalla myös blogimaailma on elänyt ja muuttunut, eikä mun mielestä edes parempaan suuntaan. Musta on ollut ihana saada toteuttaa mun omaa intohimoani, mutta nyt kun se liekki on sammunut ja tuntuu ettei ympärillä oo tarpeaksi happea, on tekohengittäminen ihan turhaa.

Kuvat: Anni

Ja mä uskon, että yhden oven sulkeutuessa uusi avautuu. On tärkeä päästää irti kaikesta, mikä pidättelee paikoillaan ja tuntuu raskaalta kantaa ja siten antaa tilaa uusille, ihanille, jännittäville ja kutkuttaville asioille! Innolla jäänkin odottelemaan mitä kaikkea uutta ja ihanaa elämällä on mulle vielä edessä <3

Iso kiitos teille kaikille, jotka ootte kulkeneet mun mukana näiden vuosien ajan <3 Tää ei ois todellakaan ollut yhtä antoisaa ilman teitä ja te ootte ollu mulle tärkeämpiä kuin uskottekaan! Halutessaan mun juttuja ja tarinoita voi seurata edelleen instagramissa @makelaino, jonne tuun varmasti myös jakamaan oivalluksia ja opetuksia elämän varrelta.

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

PS. Ja jos joku haluaa treffata mua tai tulla Jyväskylään kyläilemään niin muhun saa aina olla yhteydessä! Oon edelleen se sama ilonen tyyppi, joka tykkää tutustua uusiin ihmisiin.

Onni on tässä

Mulla oli ajatuksissa kirjoittaa tänään kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta, ajatuksia ”selkärangan katkeamisesta” ja kaikesta siitä mahdollisesti aiheutavan huonon omantunnon myrkyllisyydestä, mutta mä en pysty. Oon tällä hetkellä jotenkin niin tyytyväinen ja onnellinen etten pysty ajattelemaan mitään ennenkuin saan jaettua nää mun ajatukset teidän kanssanne.

Palataan siis ajassa taaksepäin reilu kaksikymmentä vuotta. Olin jo lapsena naapureiden kauhu ja jokainen raukka, joka omisti jonkin nelijalkaisen joutui mun uhriksi. Rakastin koiria ja varmaan siitä asti kun opin kävelemään oon kiertänyt ovelta ovelle pyytämässä naapurin koiria lenkille. Mun lapsuudessa mulla olikin monta ihanaa naapurinkoiraa, joita sain hoitaa sydämeni kyllyydestä enkä koskaan kyllästynyt niihin. Päinvastoin: mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän mä taisin niihin kiintyä.

Sinnikkäästi anelin vaadin toivoin omaa koiraa vuosia, mutta vasta täytettyäni yhdeksän mun rakkaimman hoitokoirani siirtyessä ajasta ikuisuuteen sain vanhemmiltani myöntävän vastauksen – ja se oli sitten menoa se.

Olin koiranörtti ja osasin jokaisen omistamani koirakirjan ulkoa kannesta kanteen, puhumattakaan koiraroduista joita aina esittelin kaikille sukulaisille kyllästymiseen asti. Haaveilin aikuisena asuvani maalla ja tekeväni töitä opettajana, jotta voisin pitkillä kesälomillani hoitaa mun koiria ja niiden pentuja. Keksin ja kirjoitin listoja ylös mahdollisista tulevista kennelin ja koirien nimistä. Ja kun varttuessani aloin harrastamaan koiranäyttelyitä, ostin jokaisen luettelon ja luin ne useita kertoja läpikotaisin – tunsinkin monien koirien sukutaulut ja näyttelyvoitot ulkoa ilman mitään ongelmia.

En silloin miettinyt mitään vaan seurasin puhtaasti omaa sydäntäni ja intohimoani, vaikka se saattoikin vaikuttaa hieman hullulta. Mutta kuten te varmasti tiiätte niin elämässä kaikki ei mee aina kuin elokuvissa, ja mä jouduin sydän särkyneenä luopumaan mun koirista reilu viisi vuotta sitten. Se oli aivan kamalaa ja mä menin siitä ihan rikki.

Vuosi sitten muutettuani Jyväskylään rupesin kiusaamaan itseäni ja leikittelemään ajatuksella omasta koirasta, ja kuluneen vuoden aikana mulla onkin ollut jos minkälaisia karvakorvia mun luona hoidossa lievittämässä mun koirakaipuutani. Mulla ei nimittäin enää onneksi oo mitään oikeaa estettä sille, ettenkö voisi ottaa koiraa – ainoastaan vaan mun järki, jonka mielestä koira hankaloittais mun liikkuvaista elämäntapaa.

Vaikka toisaaltahan se vois olla just ihana syy olla enemmän aloillaan..?

Nyt tajuan, että tuo parikymppisenä koettu luopumisen tuska oli vain osa tätä tarinaa eikä sen loppu – vaikka se silloin tekikin mut tosi onnettomaksi. Just tällähetkellä tälläinen väliaika-koirailu on mulle just täydellistä Parhaillani mä saan nautiskella pienen palan siitä mun lapsuuden unelmaelämästä, sillä sain ilon ja kunnian tulla viikonlopuksi koiravahdiksi maalle. Koirien lisäksi täällä on myös lampaita, pässejä ja kanoja! Ja arvaattekin varmaan, että mä oon aivan onnessani.

Tää ei ollut sitä, mitä mä alunperin tältä viikonlopulta odotin, vaan jotain paljon parempaa. Oon pyrkinyt elämään ajatuksella ”I don’t make plans, I just reflect.” tän kesän ja se on tehnyt mun elämästä tosi ihanaa – ja se pätee ihan kaikkeen: tähän viikonloppuun, kuin tähän kirjoitukseenkin jonka piti alunperin kertoa kohtuudesta.

Vaikka kaikki ei aina meekkään kuin me haluttais, niin se ei tarkoita että koko loppuelämä ois tuomittu. Se oma aito rakkaus ja intohimo voi olla hetken jopa hukassakin, muttei se kuitenkaan kuole vaikka kävis mitä: koettelemukset vaan vahvistaa meitä ja kärsivällisyys yleensä palkitaan. Ja silloin kiitoksena on usein jotain paljon parempaa, mistä olis edes uskaltanutkaan haaveilla.

Just nyt musta ainakin tuntuu, että kaikki on mennytkin just niinkuin piti ja mä oon just nyt siellä missä mun on tarkoitettukkin.

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa